Säilytettyä sälää

Löytynyttä arvotavaraa.

Näköjään kaikenlaista unohtaa. Jopa etusivukuvan muutaman kristillisen gurun rinnalla.  Kaikkea sitä näistä kasoista löytyykin, niin kuin tämä vanha Kotimaa-lehden numero.

Siinä me neljä pönötimme, kolme järjestöjohtajaa ja minä - se pakollinen vähemmistönainen, matematiikan opiskelija, opiskelijan ääni. Täytyy rehellisyyteni nimissä myöntää, että kaikkien noiden muiden kanssa olen myöhemminkin tasa-arvoisesti keskustellut. Ihan hyvässä hengessä ja reilusti.

Lehden tuossa numerossa käsiteltiin kristillistä opiskelijatyötä samaan aikaan kokoontuneen ylioppilaiden varjokirkolliskokouksen varjossa. Siellä nämä eri taholla toimineet kristillisen ylioppilastyön yksiköt eivät aina saavuttaneet keskinäistä yhteisymmärrystä. Itse olin sielläkin, taas kerran, siinä keskivaiheilla, ymmärtäen laitoja, mutta itsepäisesti pysyen omassa linjassani,  jota kumpikaan laita ei arvostanut. Nynnyily on näköjään aina sopinut luonteelleni.

Näin kirjoitin lehden sisäsivuilla:

”Jo sana hajaannus sisältää negatiivisen arvion. Ei ole siis ihme, että ensin mieleen juolahtava tapa suhtautua kristillisen ylioppilastyön nykytilanteeseen, joka ilmaistaan usein juuri sanalla hajaannus, on tunteenomainen: valitettavaa, murheellista, vahingollista jne.

En voi kuitenkaan nähdä tilannetta näin yksipuolisesti. Onhan totta, että nykyisillä järjestöillä on osaksi päällekkäistäkin toimintaa ja että eri järjestöissä puhutaan ”samoin sanoin eri kieltä” (tai useimmiten ehkä ”eri sanoin samaa kieltä”).  On kuitenkin olemassa todella törkeääkin toisten arvostelua ja halveksuntaa, jopa niin, että on pakko kysyä, mitä merkitsevät käsitteet ”toinen toisensa kunnioittaminen” ja ”keskinäinen rakkaus”. Mutta onko niinkään varmaa, että nämä epäkohdat poistuisivat, jos toimittaisiin samassa kokonaisorganisaatiossa.

Nykytilanteessa mielestäni kristillisen ylioppilasliikkeen yhdistyminen on epärealistista, Sellaista katto-organisaatiota, joka todella kattaisi kaiken toiminnan, on mahdotonta luoda. Voidaan jopa väittää, ettei ole nykyisin syytäkään pyrkiä elimelliseen yhteyteen.

En tiedä, siirrynkö teologian ongelmiin, kun puhun Kristuksen kirkon tehtävästä. On niitä henkilöitä, jotka menettävät uskonsa, toivonsa ja rakkautensa, kun yhteyttä ei saada aikaan eikä kaikissa piireissä edes halutakaan. Olen kuullut mm. sanottavan, että kristittyjen todistus voi olla vakuuttava vain, kun sen takan on ”yksi kirkko”. Tällöin pyritään ensin rakentamaan yhteyttä, jotta sitten voitaisiin lähteä täyttämään kristityille annettua tehtävää. Itse näen kuitenkin näin maallikkona (siirrän täten osasyyn mielipiteistäni opiskeluympäristölleni, jolle tuntuu usein olevan samantekevää koko kristillisyys), että kristittyjen ensisijainen tehtävä tässä maailmantilanteessa on lähetys, evankeliumin levittäminen kaikkialle. Yhteys on jotain, joka on annettu ja joka on niiden elämässä, jotka uskovat Kristukseen. Yhteyttä ei saada aikaan ihmisvoimin.

Olen iloinen siitä, että opiskelijamaailmassa tehdään kristillistä opiskelijatyötä, vaikka sitten järjestöt ovatkin erillään toisistaan. Suorastaan pelkään (näin maallikkona taas) voimien kuluttamista epärealistiseen ja luultavasti tuloksettomaan pohdintaan järjestöjen keskinäisistä asemista, erottavista tekijöistä jne., sen sijaan että lähdetään ”ulos koloista”. Kristittyjen opiskelijoiden summa Suomessa ei suinkaan ole vakio. Se, että toinen ryhmä saa joukkoa mukaan toimintaansa, ei saa merkitä tappiota toiselle, pikemminkin sen on rohkaistava sitäkin työssään, sillä ainoa luvallinen kilpailumuoto mielestäni on kilpailu keskinäisestä kunnioituksesta ja rakkaudesta.”

Kahden viikon kuluttua tämän lehden numeron ilmestymisestä, 25. marraskuuta, vallattiin Vanha. Ei siis ihme, että tämä Kotimaa-lehti painui unholaan tärkeämpien uutisten noustessa esiin.

Plus%201177%20121168%20Kotimaa%20etusivu