Minne kantaa kannanotto?

Suomen kirkollisissa piireissä yksi kierros on kierretty ympäri. Luther-Säätiön piispan virkaan vihitty Matti Väisänen erotettiin tänään Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappisvirasta. En tiedä, kuinka moni suomalainen on tästä asiasta kiinnostunut tai edes tietää, mistä on kyse. Voi olla, että tuskin kukaan vielä kokonaan ymmärtää kaikkea tapahtunutta. Ulkopuoliset näkevät ehkä vain -taas kerran- kirkon sisäistä kiistelyä. Joillekin toisille viimeaikaiset tapahtumat ovat olennaisen tärkeitä, suorastaan uskon ja kirkon rakenteita ravisuttavia tapahtumia.

Kolmisen vuotta sitten Merikarvia-lehdessä oli pastori Ilkka Lehdon kolumni, jossa hän herätti seuraavan kysymyksen: ”Vieläkö tarvittaisiin yksi kuppikunta, nimittäin naispappeuden vastustajien vastustajien vastustajat? Siis ne, jotka eivät hyväksy kovia otteita virkakysymyksessä vähemmistössä olevia vastaan.”

Olen aina välillä miettinyt suvaitsemattomuuden suvaitsemista. Missä on suvaitsevaisuuden raja? Jos en suostu olemaan vastustaja, olenko silloin puolustaja. Jokin aika sitten kävin kommenttikirjeenvaihtoa kirjoituksessani Lampaat ja vuohet. Kirjoitin:

”Kun suostuu antamaan kaikkien kukkien kukkia, ei aina tarvitse tietää, onko itse nokkonen vai ruusu. Kaikella voi olla hyötykäyttöä.”

Pidin tuota lausetta mainiona, kunnes sain vastakommentin TuomoH:lta:  

”Potentiaalisesti vaarallinen ajatus. Kysymys on huolenaiheena vain "nokkosille", ja luultavasti vetoaakin vain heihin jotka pelkäävät sellaisia olevansa. Perinteisen etiikkanäkemyksen kautta pitäisi miettiä onko "nokkonen" vai "ruusu". Ja toisaalta pahoja on tapahtunut maailmassa kun on vain annettu, on vain katsottu maailman nokkosia vierestä. Ja sanottu puolustukseksi "ei me, kun ne muut". ”

Jäin miettimään, onko mahdollista, että kaiken hyväksyjä saattaakin tuottaa suurta vahinkoa. Pitäisikö aina ottaa kantaa?

 Plus%20750%20Mae%20Luiang%20Garden.jpg

Thaimaa. Doi Tung Royal Villa and Mae Fae Luang Garden