Televisiossa näkyy yhä enemmän ohjelmia, jotka viihteellisyyden varjolla keskittyvät ihmisen kehittämiseen ja muutokseen. Opitaan uusia taitoja, käydään uusissa paikoissa, muutetaan ulkonäköä, vaatetusta ja luonnetta. Näitä ohjelmia me lässähtäneet sohvaperunat sitten katselemme ja uskomme sisimmässämme, että jotakin näkemästämme muutoksesta siirtyy myös meihin. Ajatelkaa, jos elämässä tällaisen bluetoothin käyttö olisikin mahdollista. Kun bongaisimme kadulla jollain ihmisellä jotain mielenkiintoista, se olisikin pian, hups, meilläkin. Kotoa lähtiessä meitä peilistä kurkistanut ihminen olisi kotiin palattessa aina muuttunut tunnistamattomaksi. Taitaisin olla melkoinen kokoelma kadehtimieni ihmisten ominaisuuksia. Pikaisesti ajatellen en olisi ainakaan tällainen kuin olen. Tarkkaan ottaen, tuskin olisin tätä parempikaan.
Toin eilen kyydissäni Poriin Keskimmäisen ja Rontti-kissan. Keskimmäisen mukaan saamisessa ei ollut ongelmia, mutta Rontin kanssa opimme taas kerran, mitä todellinen muutosvastarinta on. Rontti täyttäisi paikkansa muutosvastarintaliikkeen edustajana missä tahansa mainoksessa. Rontti ei halua, siis korostetusti, EI HALUA, mennä kuljetuslaatikkoon. Kerta kerralta se keksii uusia taitoja vastustaakseen moista menoa. Eilen saimme sen juuri ja juuri sisälle laatikkoon kahden hengen voimin. Neljän raajan vastarintaliike on aika tehokas, kun noiden raajojen kärkiin on onnistuneesti liitetty teräviä piikkejä. Onneksi Rontti ei pure, ei ainakaan vielä.
Laatikkoon tungettu kissa ei sitten, ylläri ylläri, enää ole ahdistunut. Perille pääsy on myös aina yhtä mukavaa. Ruoka tulee ajallaan ja jokaisen jääkaapin edessä on yhtä mukava istua ja toivoa saalista. Hygienia- asiat on hyvin hoidettu ja nukkumispaikan valinnassakin on varalla monta variaatiota. Mikäpä kissan elellessä.
Elimme ja työskentelimme viisitoista vuotta Thaimaassa, jossa liioittelematta jokainen päivä oli erilainen. Uuden työn aloittaminen uudessa ympäristössä uudessa maassa uusien ihmisten parissa oli haastavaa. Yksitoikkoista se ei ollut. Ei koskaan. Jo siirtyminen paikasta KOO-KAI paikkaan KHOO-KHAI (thaimaalaisten aakkosten alkukirjaimet) vaati joka kerran oman annoksen kärsivällisyyttä ja mielikuvitusta. Mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Oma henkinen elastisuus oli jälkeenpäin mietittynä yllättävänkin suurta. Välillä jousta kyllä venytettiin liikaa ja sen kimmoisuus väheni. Palautuminen oli hankalaa. Joskus, myönnettäköön, jousi pimahti poikki. Onneksi oli varajousia.
Olen saanut, niin kuin kaikki muutkin, työelämässä sopeutua monenlaiseen organisaatiomuutokseen. Fläppitauluilla, monisteilla, kalvoilla ja viimeksi PowerPointilla olevia nuolia on siirrelty paikasta toiseen erilaisten kolmioiden, neliöiden ja ympyröiden välillä. Guru toisensa jälkeen on laukonut aina uusia viisauksia. Näinhän kehitys tietysti menee eteenpäin. Jatkuvassa muutoksessa eläneelle tämä ei sinänsä ole ollut uutta. Muistan silti, kuinka huvittuneena kuuntelin, miten joskus asiallinen kritiikkikin leimattiin yleiseksi muutosvastarinnaksi. Todelliset muutosvastarintaihmiset eivät olisi voineet elää vuosia jatkuvan muutoksen maailmassa.
Olen iloinen, että minun ei ole tarvinnut työurallani elää kvartaaliajattelun ehdoilla. Pitkän ajan tavoitteet olivat kuitenkin tärkeimpiä siihen aikaan. Pätkäajatteluvastarintaa itsessäni tunnistan. Siinä olisin varmaan ottanut avuksi neliraajajarrutuksen. Onneksi nyt ei tarvitse enää jarrutella. Katsoa vain sivusta, välillä vahingoniloisestikin.
Rontti mököttää:
Kommentit