On kuin Vääksyn kanava, sanoi ystävä.
Aallot vain loiskuivat rantoihin,
kun kantosiipiautollamme
kadulle uskalsimme.
Laineet sulosti liplattivat.
Siirsin alkuaikoina selvästi turhaantumiseni tulviin. Oli toisaalta myös jännittävää, kun illalla joskus tuli kotiin ja viimeisen kujan joutui kahlaamaan puolisääreen ulottuvassa sadevedessä, jossa oli myös viemäreistä noussutta vettä. Muistan, kun päätin olla katsomatta veteen. Taisin jopa vihellellä ja keksiä kaikkea hassua, ehkä juuri näitä runoja, ettei tarvinnut ajatella, mitä vedessä olisi voinut uida vastaan.
"On juuri satanut. Kahlaan vedessä, joka on sopivasti noussut sen verran nilkkojen yläpuolelle, ettei kadun pintaa näy. Sadekuuro on muutamaksi hetkeksi liittänyt kaupungin kuusi miljoonaa ihmistä kahlaajien sukuun.
Sade on pysäyttänyt kadun vierustoilla käytävän kaupan. Hedelmäkorien päälle on vedetty muoveja. Ruokakärryt alkavat taas tulla esiin. Hiilipannun päällä kattilassa muhinut riisi on kypsynyt, ja näppärästi näyttää ravintola taas syntyvän. Kääntöpöydät levitetään, tuolikasat puretaan ja kärryjen kaappien kätköistä löytyvät lautaset otetaan esille muhkeaa riisiannosta ja maukasta väkevää kastiketta varten.
Liikenne on hidastunut. Bussikaistoilla on silmänkantamattomiin jono hitaasti eteneviä, ihmisiä pursuilevia ja pakokaasuja tupruttavia autoja. Sopu antaa sijaa sisällä. Onnekas istumapaikalle ehtinyt matkaaja nuokkuu rauhallisessa unessa. Työt ovat tältä päivältä ohi ja matkaa kaupungin toisessa laidassa olevaan kotiin vielä riittää. Tulva entisestäänkin hidastaa matkaa.
Ilma on kuin kasvihuoneessa ja hiostaa. Iholle noussut hiki kastelee sen, mihin sade ei vielä pystynyt. On aika taputella poskiin valkoista talkkia, joka on omiaan vilvoittamaan ja suojaamaan. Keskustan turistit pysyvät ilmastoiduissa huoneissaan tai siirtyvät ilmastoiduissa autoissa ilmastoituihin tavarataloihin.
Hymy tulee vastaan koululaukkujaan ja vesipullojaan iloisesti heiluttelevien koulupukuisten lasten kasvoilla. Ohikulkevalle opettajalle tehdään kaunis wai-tervehdys, kädet yhteen ja ylös kasvojen eteen. Säilöttyjä, sokeroituja hedelmiä kärryissään kuljettava kauppamies saa viimeiset koululaisten rahat, ja iloisesti lapset jatkavat matkaa sanomalehtipaperipussissa olevia virkistäviä hedelmäpaloja tikulla syöden. Jotkut riemuitsevat polskutellessaan sadeveden täyttämässä tietyöaltaassa kadun varrella. Kyllä kurainenkin vesi virkistää. Moottoripyöräilijä-isä on hakenut lapsensa koulusta. Kotimatka pujotellaan liikenneruuhkassa, edessä istuu kuopus, takana kaksi vanhempaa lasta.
Suurta kaupunkia yhä suuremmaksi rakentava rakennustyöläinen, kausityöläinen idän riisipelloilta, työntää kottikärryjään. Nostokurki kurkottaa taakkansa rakenteilla olevaan kahdenteenkymmenenteen kerrokseen. Jollekin on valmistumassa työpaikka tai koti.
Sivukadulla sateesta innostuneet sammakot metelöivät riemullisesti. Koiralaumat etsivät syötävää roskakoreista. Liskojakin vilahtelee pensaiden juurella. Taksikuski on hakeutunut hetkeksi varjoon päivätorkuille, ennen kuin taas on valmis syöksähtämään mukaan liikenneryöppyyn.
Joku on jo saanut päivän työnsä valmiiksi ja vaihtanut vapaalle. Televisiosta voi vaikka katsella päivän annoksen taistelusarjaa. Historiallisiin asuihin pukeutuneet sankarit ovat kyllä valmiita antamaan näytöksen taidoistaan: potkuja, nyrkkejä, keihäitä ja miekkoja. Kun perhe on tullut kotiin, on aika levittää matto lattialle ja kattaa siihen iltaruoka. Istutaan, jutellaan ja odotellaan illan hämärtymistä ja riisin kypsymistä.
Suurkaupunki on kaikkea, jokaiselle jotain, monille paljon, joillekin vain vähän. Suurikin kaupunki on vain joukko samalle paikalle joutuneita yksittäisiä ihmisiä. Ihmisten paljous ei vähennä yhden elämän arvoa. Kulissien suuruus ei saa häiritä näytelmän perusjuonta. Me kuusi miljoonaa täällä olemme kukin paikallamme yhtä arvokkaita."
Tässä toinen kirjoitukseni kirjasta Näky Aasiaan vuonna 1983.
Kerstin Haldin : Reslust, Församlingsförbundets Förlags Ab, 1981
Kerstin Haldin vieraili Thaimaassa ja Hongkongissa silloin, kun olimme vielä kielikoulussa. Tämä runomuotoinen matkakirja tuo mieleen monenlaisia muistoja ajalta, jolloin työtämme vasta suunniteltiin. Tulvatunnelmia ei silloinkaan voinut välttää:
" Nu måste vi ge upp, säjer Jaakko Vi har kört bil på översvämmande gator i nära en timme och kommit bara sju kilometer framåt Det är lika läng väg kvar till Bangkap stadsdelen där missionen ska öppna ett nytt arbetscenter Vi svänger vid ett universitet studenter står och väntar på bussen med vatten upp till knäna universitetet ser ut att vara byggt mitt i en sjö varje sensommar och höst är det så här. - Det värsta är de öppna kloakerna, säjer Maija det syns ju inte att locken är borta och barn faller i och drunknar 20 har redan dött på det sättet i år" Bangkok Post 16.9.1980. Kalastusta keskellä kaupunkin avoimissa viemäriaukoissa.
Kommentit