Appeni Arvo oli invalidi.
Ei arvoinvalidi.
Arvot olivat kunnossa.
Mies tekee
mitä miehen pitää tehdä.


Blogistanian sääntöihin kuuluu surffailu. Täällä tirkistely on sallittua samoin kuin itsensä paljastaminen. Ei tarvitse etsiäkään kun jo löytää vaikka mitä.

Näinä päivinä on näköjään taas puhuttu arvoista. Blogissaan 
ikkunaiines kommentoi Soili Tiimosen Hesarin sivuilla kirjoittamaa pohdintaa arvoinvalideista . Blogissa syntyikin laaja, monipuolinen ja rönsyilevä keskustelu. Muuallakin näin juttua samasta Tiimosen artikkelista.
 
Kunnon keskustelu on aina hyvä asia. Helposti kuitenkin jämähdämme omiin mielipiteisiimme ja alamme toistaa niitä. On vaikea tietää, mitkä keskustelua koskevat arvot kulloinkin ovat voimassa. Onko hyväksyttyä olla eri mieltä asioista? Miten erimielisyytensä saa ilmaista? Saako viisaaseen keskusteluun heittää tyhmiä kommentteja? Saako vaihtaa keskustelun tyylilajia? Saako teoreettiseen keskusteluun tuoda käytännön näkökulmia? Pitääkö keskustelussakin käyttää johtamiskoulutuksen mallia kaksi plus yksi, kaksi hyvää lausetta ennen negatiivista arviota?

 

"Keskustelu kirvoitti mieleen omia muistoja kuusikymmenluvulta.

Olin siellä minäkin. Kilometrin päässä vallattiin Vanhaa. Opiskelija-asuntolan radiosta tenttiä lukiessa kuunneltiin. Ärsytti. Mietin silloin, miksi olisi konservatiivista vastustaa Mies ja Ääni – periaatetta. Tunsin porukkaa, joille en valtaa millään äänimäärällä halunnut antaa. Halusin todellista tietoa, en väritettyä.

Tenttipäivänä Porthania ykkösen suureen saliin määrättyä matematiikan tenttiä ei voitu siellä pitää. Siellä pidettiin parhaillaan vallankumouskokousta. Lukusalissa kertailin tentin aihepiiriä. Vieressä nuorta naista suuresti ärsyttivät tyypit, jotka eivät ymmärtäneet, mitä juuri oli tapahtumassa. Tyhmät lukivat, kun maailmaa muutettiin. Kaikki vanha hävitettiin pois. Uusi kaikkien tasa-arvo oli tullut tilalle. Kaikkiin kuuluivat etusijassa ne, jotka ymmärsivät asioita, eivät muut.

Matematiikan tentti pidettiin samana iltapäivänä fysiikan laitoksella. Elämä jatkui. Ylioppilaskunnan juhlallisuudet, joita oli vastustettu, pidettiin kuitenkin. Minäkin pääsin ilmaiseksi kaupunginteatteriin juhlimaan. Ystävä oli jonottanut minullekin paikan.

Samoihin juhlallisuuksiin kuuluneessa juhlassa lauloin Logos-kuorossa saksalaisessa kirkossa. Kristiina Halkolakin esiintyi samassa tilaisuudessa. Jo vääryys vallan saapi.

Vieläkin joskus mietin, miksi silloin oli kuulemma älytöntä pitäytyä vanhoihin arvoihinsa. Jälkiviisaus on näyttänyt, että monet ovat kiertäneet välillä muualla ja palata takaisin samoihin arvoihin. Eikö viisauteen kuulu myös kyky arvioida asioita etukäteen. Miksi kokeilla silloin, kun arvioi lopputuloksen jo etukäteen huonoksi? Monta muuta matkaa arvomaailmassa olen sen jälkeen kyllä ehtinyt tehdä."


Tuo arvokeskustelu sai minut muistelemaan omaa opiskeluaikaani maailman erään myllerrysvaiheen keskellä. Samoja myllerryksiä thaimaalaiset opiskelijat halusivat saada aikaan vähän viiveellä 70-luvun puolella muutamaan otteeseen. Armeija lopulta mursi kapinan kovilla otteillaan. Kun menimme Thaimaahan 1979, noista muutamaa vuotta aikaisemmin tapahtuneista asioista vaiettiin lähes totaalisesti. Kesti lähes parikymmentä vuotta ennen kuin niistä alettiin kunnolla puhua. Silloin vasta voitiin tehdä  filmi, jossa autenttiset vanhat kuvat vihdoin voitiin liittää osaksi fiktiivistä elokuvaa.

Teoreettisen pohdinnan keskellä on hyvä muistaa, että maailmassa edelleen kuollaan aatteiden puolesta. Onko historian  lupa päättää, mikä aate oli oikea? Onko historiankirjoitus aina oikeassa? Vai pitääkö kaikki historiat kirjoittaa aina vain uudestaan ja uudestaan?

1979. Thaimaa. Sa Kaeon pakolaisleiri. Arvokäyttäyttymistä uskontojen kesken.

Plus%202%201979%20Sa%20Kae.%20Pakolaisle