Naapuritaloa on rakennettu vuosi.
Nyt se jo peittää kotimme ikkunan.

Minullakin on rakennustyömaa.
Yhtään kerrosta ei ole noussut.
Entistäkin puretaan päivittäin.

Miksi Jumalan valtakunnassa
kasvu tapahtuu nurinpäin?

Onkohan niillä helpompaa, jotka uskovat olevansa hyviä? Heistä tuntuu pahalta, kun puhutaan synnin syvyydestä. Se on heistä väärin. Ei niin voi olla. Se loukkaa. Kun parhaansa yrittää, muuta ei voi vaatia. Mitään ei saa vaatia. Kukaan ei saa syyllistää.

Kun katson maailmaa, en näe hyvyyttä. Näen itsekkyyttä, sortoa, alistamista ja ajattelemattomuutta. Näen maailman, joka tarvitsee Armahtajaa, tarvitsee Armoa.

Näen myös maailman, jossa joku ojentaa toiselle käden. Heikko auttaa heikkoa, avuton avutonta, syntinen toista syntistä. Näen maailman, joka muuttuu pienistä teoista. Maailma, jossa itsekäs hetkeksi unohtaa itsekkyytensä, sortaja hetkeksi unohtaa sortamisen ja alistaja hetkeksi päästää toisen vapaaksi. Näen maailman, jossa ajatteleminen sallitaan toisellekin, eri mieltäkin olevalle. Se ei ole hyvien maailma, vaan armahdettujen maailma. Hyväksytty hyväksyy, armahdettu armahtaa, anteeksi saanut antaa anteeksi.

Kaikkien tietämää salaisuutta. Harvoin siitä suoraan puhuttiin. Nyt puhuttiin.

Hän oli käynyt kotikylässään perhettään katsomassa. Sisaren ainoa poika, nuori mies, oli jäänyt pahasti kiinni huumekoukkuun. Lupaava nuori mies toivottomana. Rahaa  kulutettu erilaisiin hoitoihin. Lääkkeet. Yrtit. Terapiat. Hetken apu. Sitten taas romahdus. Kotikylässä muitakin nuoria samassa tilanteessa. Mitä voitaisiin tehdä?

Kysyin tarkennusta. Oliko siis kylässä joku välittäjä? Nyökkäys. Välittäjien pomona oli paikallinen poliisi, joka palkkasi poikia myyjiksi. Jokainen myyjä sai samalla omat huumeet käyttöönsä. Kaupan täytyi sujua. Ketju ei saanut katketa. Yksi pojista oli kuulemma yrittänyt ohittaa poliisin ja hakenut myyntihuumeensa edellisestä myyntiportaasta. Nyt se poika oli vankilassa. Poliisin täytyi aina silloin tällöin saada joitain kiinni. Nyt löytyi sopiva uhri. Muut pysyivät tämän jälkeen kurissa. Ketju kulki.  Kauppa kävi.

Hän oli toivoton. Kenelle kertoa? Mistä koskaan tiesi, ketkä kaikki olivat ketjussa mukana? Jos kertoi vahingossa ketjuun kuuluvalle, oma henki ja perheen henki olivat sen jälkeen vaarassa. Mitä tehdä?

Vuosien jälkeen uskallan tällaisista asioista kertoa. Kaikki yhtymäkohdat ovat häipyneet. Kenellekään ei voi tuottaa enää vaikeuksia. Vainoharhaisuus tämän luokan asioissa ei ole turhaa. Maailma vain on erilainen kuin toivoisi. Mitä muuta voi ulkomaalainen tehdä kuin istua ja kuunnella? Istua ja rukoilla. Uskoa, toivoa ja rakastaa.

Dostojevski: Rikos ja rangaistus, WSOY  1967

Eräällä blogipalstalla keskustellaan parhaillaan korkeakirjallisuudesta ja viihdekirjallisuudesta. Muistelin siellä aikaa, jolloin kahlasin klassikkoja innokkaasti tai vähemmän innokkaasti läpi. Satoja sivuja aidoksi kirjallisuudeksi nimettyjä lauseita. Ne kirjat olivat usein synkkiä ja dramaattisia. Dostojevskin Raskolnikovkin  kuljeskeli ahdistuneena syyllisyydentunteen valtaamana pitkin katuja ja kujia. Kirjassa korostuu katumuksen ja kärsimyksen teema. Hieno, raskas, hidas kirja.  Varmaan jotkut samaistuvat tällaisiinkin hahmoihin. Ehkä jotkut tuntevat tällaisiakin tunteita. Olen vain yhä enemmän alkanut arvostaa  tavallista ihmisen elämää, jokaisen ihmisen tavallisen tarinan tärkeyttä. Jokainen ihminen on klassikko.

1980. Bangkok. Sukhumvit Soi 5. Juuri tästä talosta kirjoitin tämän runon. Kuva otettu ikunastamme.

88%201980%20Soi%205%20naapuritalon%20rak