Lapsen ensimmäisiä suuria saavutuksia on oppia kirjoittamaan oma nimi. Sitä työskentelyä on mukava seurata. Huulet supussa. Kynää puristaen. Katse tarkkana. Viiva kerrallaan. Se olen Minä!
Joskus tulee mieleen, oliko syytä iloita oman nimen kirjoittamisen oppimisesta. Elämän aikana nimeänsä saa kirjoitella vähintäänkin riittävästi. Yhteiskuntamme luottaa allekirjoitukseen. Jos sitä ei ole, asiat eivät etene.
Eniten olen kyllä varmaan kirjoittanut nimeäni Thaimaassa. Tuhansittain. Kyllästymiseen asti. Oma sukunimi. Entinen sukunimi. Ensimmäinen etunimi. Toinen etunimi. Isän nimi. Äidin nimi. (Myös aikuisilta hakijoilta) Osoite. Osoite Suomessa. Kansallisuus. Rotu. Passin numero. Passin myöntäjä. Passin antopaikka. Syntymäpaikka. Syntymämaa. Syntymäaika. Maahan saapuminen. Maasta poistuminen. Maassaololuvan hakeminen. Työluvan hakeminen. Työluvan myöntäminen. 90 vuorokauden maassaolon ilmoittaminen. Jne Jne Jne…
Kuopuksen ensimmäisessä passissa passinhaltijan nimikirjoituksen kohdalle on kirjoitettu ”kirjoitustaidoton”. Siinä passissa puolivuotiaalla Kuopuksella on kuvassaan sen verran tukkaa, että hiusten kohdalle ei sentään tarvinnut rastittaa kohtaa ”kalju”. Hiusten tulevan värin oli passinantaja kuitenkin arvannut väärin. Tyttöjemme tukat vaihtelivat kyllä myöhemminkin riittävästi sopivin välein, joten miltei mikä väri hyvänsä olisi sinänsä ollut hyvä arvaus. Tuolla kuvallaan Kuopus kuitenkin matkusti viisi vuotta. Tunnistuksen kanssa olisi voinut kyllä olla vaikeuksia.
Näitä juttuja muistelin tänään allekirjoittaessani eläkehakemusta. Aikansa kutakin.
Se eka passikuva.
Kommentit