Kiertelin äsken katselemassa Keskimmäisen verhoja sekä Miehen työpaikan ikkunoita ja merinäkymää. Tarkistin, oliko Esikoisen kerrostalon pihalla oleva auto meidän merkkiämme (ei ollut) ja näkyikö kesämökki (ei näkynyt). Kotitalon olin tietysti etsinyt jo aikaisemmin ja Miehen lapsuudenkodin pihallakin jo vieraillut. Tänään opin suurentamaan kuvaa. Vanha-avutonkin hissukseen oppii.
Webcameroista olen kurkistellut tienpintoja ja Yyterin hiekkarantaa. Monen suomalaisen kaupungin torinäkymiä ja monen pääkaupungin liikennettä olen seuraillut omalta tietokoneelta. Joissakin kahviloissa ja ravintoloissa olen katsellut, kuka mitäkin syö ja kenen kanssa. Tiedän, missä seisomalla voisin vilkutella koko maailmalle. Maailma on se kulissi, jossa elän.
Miten muka Jumala voisi nähdä kaikki ihmiset, seurata heidän elämäänsä ja olla heistä kiinnostunut? Tekisi mieli vääntää tuttu lause toisin päin: Mikä ihmiselle on mahdollista, se on Jumalallekin… Tässä paastonajan tämän päivän mietintää.
Thaimaassa pääsiäisnäytelmää valmisteltiin monin tavoin. Kulissien rakentaminen oli yhteistyötä.
Kommentit