Uusavuton ei vielä tiedä, miltä vanha-avuttomuus tuntuu. Kaikki aikanaan. Hymiöllä.
Minua hykerrytti koko viikonlopun Salakunnan Kansan Virta-liitteessä ollut Juho-Aleksi Lepistön kolumni Vanha-avuttomuus. Nuoren miehen kuva nuoren ja vanhemman polven suhteista osui niin täysin kohdalleen. Uusavuttomien ja vanha-avuttomien symbioosi tuntui tutulta. ”Minä uusavuton lapsi, olen kuitenkin se, joka korjaa vanhempieni tietokoneet ja digiboksit (”kun niissä on se kaatuva troijalainen virus”).” Minä olen niitä, joista kolumni kertoo: ”Jos laitteessa on yli neljä nappia, on itku lähellä.”
Googlasin sanan vanha-avuton. Se löytyi 139 kertaa, niistäkin osa ilman väliviivaa. Huomasin bloginikin olevan listalla. Olin käyttänyt tuota sanaa – väliviivan kanssa - kirjoitukseni +422 Palaute ja itsereflektio kommenttiosastossa.
Jäin miettimään rohkeutta ja varovaisuutta. Pros and cons. Hyvät ja huono puolet. Silleen tai sitten tolleen.
Joskus on viisautta olla tyhmä oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Joskus on myös viisautta olla vaiti monella kielellä ja vaieta silloinkin, kun osaisi sanoa jotain. Kaikkia nappeja ei tarvitse painaa.
Aina ei tarvitse varoa, vaikka myöhemmin sitä katuisikin. Jos osaa uida, veneen kaatuminenkaan ei haittaa. Kaikki napit eivät laukaise ydinaseita.
Ulkomailla asuessaan ei ollut vain uusavuton tai vanha-avuton, vaan myös yleisavuton. Avuttomuuteenkin tottui. Siksi tämä vanha-avuttomuuskin kai pääsääntöisesti minua vain huvittaa. Ei kyllä ihan aina.
Aina en ole ollut avuton. Tällaisella LITEACElla ja monilla muilla autoilla porhaltelin (välillä madellen) pitkin Bangkokin ruuhkaisia katuja vuosikausia. Nyt en enää uskaltaisi.
Kommentit