”Isi sanoi, että enää ei ole metsämansikoita. Hahaa. Väärässä oli.”
Pieni mies istui tänään mustikanvarpujen keskellä ja selvästi mietiskeli elämän suuria kysymyksiä. Välillä aina meni mustikkakin suuhun. Miksi sitä sanottiin mustikaksi, vaikka se oli sininen? Oli monenlaisia heiniä koskettavaksi, kaarnaa raaputeltavaksi, ja monenlaisia tuoksuja haisteltavaksi. Papan kanssa käytiin katsomassa katiskat. Mitään ei löytynyt. Vatsassa oli jo mansikoita, karviaisia, metsämansikoita, vadelmia sekä punaisia, valkoisia ja mustia viinimarjoja.
Tytön vanhemmat olivat töissä kaupungissa. Lukemattomien muiden isovanhempien tapaan tämänkin tytön isovanhemmat pitivät hänestä huolta pienessä maaseudun kylässä. Äiti ja isä lähettivät rahaa isovanhemmille ja kävivät muutaman kerran vuodessa tyttöä katsomassa. Näin oli turvallista. Pylväiden päällä olevassa talossa oli hyvä asua. Ruokaa ja rakkauttakin riitti, vaikka sitä ei ihmeemmin osoitettukaan. Nukkua sai isoäidin kanssa saman hyttysverkon alla kodin ylätasanteella. Vierailulle tulleet farangit, ulkomaalaiset, nukkuivat viereisen hyttysverkon alla. Ei niitäkään tarvinnut pelätä, vaikka ne vähän kummallisia olivatkin eivätkä osanneet puhua oikein. Kouluikäisenä olisi sitten aika muuttaa vanhempien luo.
Jaksanko luottaa tulevaisuuteen? Siellä en enää ole. Maailman lapset kasvavat aikuisuuteen, jota en enää näe, olosuhteisiin, joita en voi edes aavistaa. Nyt voin vain ruokkia ja rakastaa. Ja rukoilla. Jättää suurempiin käsiin.
2013. Jurmo. Kolme polvea. Kuva Teppo Innola.
Kommentit