Paljastettu minä

On lupa rakastaa itseään. Se on oikeastaan velvollisuus tai ainakin sinne päin. On oikeus luottaa siihen, että olen paras mahdollinen saatavilla oleva minä tällä hetkellä. Huominen pitää tässäkin asiassa huolen itsestään.  Huomiseen minääni voin ehkä vaikuttaa tai sitten en. Käytännön haasteet alkavat siitä, mitä tuo itsensä rakastaminen oikeastaan käytännössä merkitsee minulle, läheisilleni ja kaukaisilleni.

Kenen annan toimia peilinäni? Kenen näyttämään peilikuvaan uskon?  Mitä teen,  jos peilini ei minua imartele? Rikonko sen?  Onko peilin vika, jos se näyttää totuuden? Millainen on armahtava peili? Varmaan sellainen, joka tietää kaiken, mutta ei kerro kaikkea, ja tuntee kaiken, mutta pitää osan siitä salaisuutena. Entä rohkaiseva peili? Varmaan sellainen, joka kaiken tietäessään ja tuntiessaankin muokkaa sellaisen kuvan, joka antaa voimaa jatkaa eteenpäin.

Huomaan nysvääväni vähän väliä ihmeellisiä ajatuskuvioita. Kun nettimaailman monimuotoiset peilit heijastavat kuviaan aina vain uusissa peileissä, ne muodostavat omituisia kuvioita, joiden alkuperää on enää mahdoton tunnistaa.

Eilen illalla muistelin Kotimaa24:ssä erästä peiliäni:

”Kaunein ortodoksimuistoni opiskeluajalta: Olin jo vähän löysentänyt uskovaisen piponi reunaa, kun pääsin poikkeamaan isä Mitron lapsuudenkodissa hänen sisarensa kanssa. Kun Äiti-Repo kuuli, että olin juuri mennyt naimisiin luterilaisen papin kanssa, hän äidillisesti kaappasi minut syliinsä ja riemuitsi yhteisestä osastamme.

Olisin saanut suurperheen riittoisasta kaalisoppakattilasta keittoakin, jos olisimme ehtineet sitä syömään. Tämä oli Ekumeniaa Suurella Eellä. Juuri tällaisen maailmanlaajan yhteisen uskon varassa jaksan elää. Pipot pois päistä...”

Thaimaa. Bangkok. Soi Suan Phlu. Tulvakuvasarja jatkuu. Keskimmäinen kotikadulla. Sisäinen peilini kysyy nyt, kuinka ihmeessä olen voinut antaa lasteni kahlata noissa likaisissa vesissä…

Plus%20934%20Bangkok%20tulva%20Suan%20Ph