On aina liian vähän/paljon aikaa ja liian vähän/paljon sanotaan. Milloinkahan olisi kohdallaan?
Joidenkin elämä on jonkinlaista ja toisilla taas ihan toisenlaista. Harvoin se on ihan samanlaista koko ajan kenelläkään. Yllättävän helposti tehdään yleistyksiä ja oletetaan toiselta samaa käytöstä kuin itseltä. Toinen hidastelee liikaa, toinen kiirehtii turhaan. Joku velttoilee, toinen pinkoo. Erilaisia aikakäsityksiä voidaan tutkia, mutta tutkimattakin sitä erilaisuutta eletään. Kuluuko aika aina surussa hitaammin? Onko ilo ohi hetkessä? Kuluuko aika nukkuessa? Kestänkö kivussa vielä seuraavat sekunnit? Pitääkö minun elää vielä kaikki ne tulevat vuodet? Pikajuoksijan sekunnit ovat ohi nopeasti, maratoonari sen kun vain jatkaa sitkeästi menoaan.
Pikatahdissa parissa päivässä olen tavannut monenlaisia ja monenikäisiä ihmisiä. Kiinnitin huomiota erilaisiin henkisiin vauhteihin. Lapsi tarvitsee vastauksen kysymykseensä nopeasti, tässä ja nyt. Aikuisella tulessa olevat monet elämänraudat ahdistavat ja vaativat pikaratkaisuja, pahimmassa tapauksessa yhtä aikaa. Vanhalle ihmiselle parin viikon välein tapahtuva parin tunnin kokoontuminen samanhenkisen ystäväpiirin kanssa antaa riittävää virikettä pitkäksi ajaksi. Sairaudet venyttävät ja vääristävät aikaa, surussa aikakin supistuu.
Vuodet suurkaupungin ruuhkissa muuttivat aikakäsitystä. Sovitulle paikalle ehti joko selvästi etuajassa tai sitten liian myöhään. Henkinen velttous auttoi sopeutumaan ja rentoutumaan. Jos asioille ei mitään voinut, turha niitä oli surrakaan. Elämä oli otettava vastaan sellaisena kuin se tuli. Vaihtoehtojen rajallisuus tuli selväksi.
Velttoudelle ei tulosvastuullinen kvartaalitalous oikein ole vielä oppinut keksimään käyttöä. Velttous on harvoin hyödyksi silloinkaan, kun perustarpeiden tyydyttämiseen tarvitaan ihmisen koko panos. Onko kohden koskaan?
”Et saata kiinni saada aikaa. Se aina kulkee kulkuaan.”
1964. Merikarvia. Penkkarilaulut. Kaikki aika edessä...
Kommentit