Kulunut pressu
Rikottu posliini
Vanha merikortti
Hovinarrin
Kallis kierrätyskirppari
Uuteen elämään kuuluu uuden kielen oppimista ja uusia huveja. Silmät voi avata kohti uuttaa kuvamaailmaa ja korvat virittää kuulemaan uusia sointuja.
Blogimaailmasta se alkoi. Täällä hänestä kerrottiin. Julian Schnabel. Villi maalari. Postmodernisti. Hovinarri. Televisio näytti kuvaa näyttelyn pystyttämisestä. Kiasmassa kulki mies pyjamassa tupakka suussaan. Taiteilija. Suuri taitelija. Kallis taiteilija. Kerrottiin myös Espan galleriasta, jossa oli saman taiteilijan töitä. Elokuvakin oli saanut palkintoja ja Oscar- ehdokkuuksia.
Pari viikkoa sitten Espaa kulkiessani näin tuon gallerian. Ahaa. Toinenkin Ahaa. Poikkesin sisälle. Isot kuvat intialaisista jumaluuksista ja taiteilijan isot vedot. Iso taulu rikotuista posliinilautasista. Oheismateriaalia. Mielenkiintoista.
Seuraavana päivänä hetki aikaa Kiasmassa. Annoin silmien katsoa ja mielen leijailla. Järki sivuun ja tunteille valta. Jotkut kuvat muistin televisiosta, jotkut lehdistä. Kiersin ja katselin. Annoin ajatusten tulla. En tiennyt teorioista. Koin, mitä itse halusin. Kuvia kuvien päällä. Historiaa historian päällä. Pyramidit ja siveltimen vetoja. Rikottuja astioita ja maalausta. Vanhentunut merikortti ja maaliläikkä. Pressulle kirjoitettuna Odysseuksen ja Penelopen nimi. Se pari vain on yhä edelleen taiteen huipulla. Kunniakas saavutus siltä kirjailijalta.
Vanhana uskaltaa jo sanoa, että pitää, vaikka ei ymmärrä. Ymmärtää, vaikka ei pidä. Tärkeää on, suostuuko oppimaan toisen ajattelua tai haluaako kuulla, mitä toisella on sanottavana. Sitä olen elämässäni opiskellut. Olla roomalaiselle roomalainen on edelleen käypä sanoma.
Tänään kävin katsomassa Perhosta lasikuvussa. Sama Schnabel. Uudet mietteet. Niistä kerron myöhemmin.
2008 Turku.. Suvun taidetta. Kustomoitu laite.
Kommentit