Kun olin lapsi, vanhenemisessa ei ollut mitään kielteistä. Jokaisena synttärinä oman iän numero nousi aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Sehän oli hienoa!
Olen aika täynnä kukkahattutädittelyä ja mummottelua. Hämärästi muistan vielä, että tytöttelykin kuuluu kokea negatiivisena. Lapsuuden jälkeen ei siis ole ollut kohden koskaan…
Mikä tässä iässä siis mättää?
Tietää monista asioista liian vähän ja vain vähistä asioista riittävän paljon.
Tietää, että ei ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaa, ja pelkää, ettei enää halua sellaista, jota ehkä vielä ehtisi tehdä.
Tietää, että kaikki se, mitä on tehnyt, ei ole ollut niin tärkeää kuin luuli ja paljon siitä, mitä teki, olisi saanut jäädä tekemättä.
Tietää, että se tyhjäntärkeys, mitä piti joskus arvokkaana, on osoittautunut osaltaan naurettavaksi ja se, mitä ei aikoinaan osannut arvostaa, on ollutkin parasta elämässä.
Tällaisena siis mennään eteenpäin. Yksi hauska ja vähän vahingoniloinen juttu on se, että jos tulevat polvet eivät kuole pois ennen aikojaan, ne kaikki tulevat vanhoiksi. Sittenpä tietävät. Heh.
Ja kaikki tämä ajattelu lähti liikkeelle päivällä, kun kirjastossa tein tietokonehaun saatavilla olevaista kirjoista. Viereiselle tietokoneelle tuli sellainen ”toukankokokoinen”, joka sujuvasti ja nopeasti yhtäkkiä teki hakunsa ja lähti hakemaan kirjaansa. Kateeksi kävi.
Joulukalenteriin tulee viimeisin norsumme, jonka Kuopus toi syksyllä Komista, Syktyvkarista . Se saa seurakseen hongkongilaisen työtoverimme lahjoittaman pikkulinnun.
1979. Thaimaa. Soi Amon. Joulujuhlan kuoro. Eivät ole nuokaan tytöt enää tuon näköisiä :
Kommentit