Päivää.
Haluan kumota vallan.
Sopiihan se?
Kiitos.

Kenelle puolivallaton on antanut puolet vallastaan? Syökö vallankumous aina lapsensa?

Pelkään sellaista johtajuutta, jossa muiden kysymykset vaiennetaan.

Pelkään johtajuutta, joka uskoo omaan erehtymättömyyteensä, kokee saaneensa vallan Jumalalta ja kieltää muiden epäilyt.

Pelkään johtajuutta, jossa oikea vastaus on varma eikä syntisen minän pilaama. Myös johtajuus on arvioitava niin kuin ihmisten profetiat.

Entisaikaan Thaimaassa virkamies oli vain kuninkaan edustaja, joka armollisesti suostui auttamaan, kun ehdoista sovittiin. Silloin johtajan arvostelu oli kuninkaan arvostelua, sinänsä ajatuksena mahdotonta.

Nyt johtaja on myös ihmisten valitsema alaisten asioiden edustaja, jonka ratkaisujen arvostelemisessa pelataan tavallisin säännöin. Ei se estä johtajaa tekemästä alaisten vastaisia päätöksiä silloin, kun sen näkee parhaaksi. Vaikeiden asioiden päättäjäksi hänet on valittu, seisomaan päätöksensä takana vaikka yksin. Johtaja kuitenkin vastuussaan vapiskoon.

Pelkään vallanpitäjiä, jotka ottavat itselleen oikeuksia yli säätämiensä lakien pyrkimättä muuttamaan lakeja niin, että muillakin olisi samat oikeudet.

Pelkään häntä, joka kumartelee. Olen ollut hänen takanaankin.

Tällaista pohdintaa kirjoittelin marraskuussa 1993, muutama kuukausi ennen Thaimaan luterilaisen kirkon ensimmäistä kirkolliskokousta, ensimmäistä piispanvaalia, virkaanasettamista ja kirkon syntyjuhlaa. Jatkoin silloin: "On erityisen merkittävää olla synnyttämässä kirkkoa samanaikaisesti kun itse on lähettämässä lapsia maailmalle. Toisaalta on helpottunut olo. Hoitakoot itse omat asiansa. Pärjätkööt itse. Pyytäkööt itse apua sieltä, mistä saavat. Uskomattoman vähän haluaisikaan asioihin puuttua. Nyt se on sitä paitsi jo liian myöhäistäkin. Jos hyvällä muistavat, niin hyvä on. Itsellä on ikävä."

Juha Itkonen: Kohti, Otava, 2007

En kovin aktiivisesti kuuntele radiota, en ainakaan kulttuuriohjelmia. Eilen ajoin pitkältä työmatkalta kotiin ja kuuntelin Nadjan huonetta, jossa haastateltiin Juha Itkosta. Jäin kuuntelemaan ohjelmaa, koska siinä mainittiin Thaimaa, tsunami ja Khao Lak. Mahtava haastattelu kuunneltavaksi ajon aikana, varmaan muutenkin. Hyvin luettuja otteita kirjasta. Kirjan kieli muistutti mielestäni blogistanian kieltä. Lyhyitä lauseita. Toistoa tehokeinona.

Kirjan henkilöt lähtivät mielessäni elämään omaa elämäänsä. Jokaisen henkilön tausta auttoi ymmärtämään heidän elämänsä ratkaisuja. Teemoina läheisiä juttuja. Auttamisen motiiveja. Globalisaatiota. Edustamista ilman intoa. Kaiken ja vain vähän saavuttamista. Kuusikymppinen isä. Puolta nuoremmat lapset. Kaikki erilaisia. Kaikki saman perheen jäseniä. Tämän kirjan aion lukea.

1993. Bangkok. Thaimaan luterilaisen lähetyksen ja siis parhaillaan syntymässä olevan Thaimaan luterilaisen kirkon työntekijöiden joulujuhla tuon pohdintani aikoihin.

1993%20Thaity%C3%B6ntekij%C3%B6iden%20jo