Maailman muuttuminen on fraasina jo vanhanaikainen. Sen kokeminen käytännössä on kyllä lievästi sanoen ärsyttävää. Virikkeitä tulee joka puolelta ja koko ajan. Olen aina ymmärtänyt, että en tiedä kaikkea. Nuorempana luulin, että olemalla aktiivinen saavutan yhä suuremman osan maailman tiedosta ja taidoista. En osannut arvostaa tarpeeksi ihmisiä, jotka pysyivät tyytyväisinä omassa maailmassaan yrittämättä koko ajan tunkeutua uuteen. En nähnyt hitaan elämän, slowlifen, arvoa. Nyt olen alkanut epäillä, että maailman kilpajuoksussa kilpikonnallakin on, jos ei voittomahdollisuus, niin ainakin sijoittumismahdollisuus korkeille sijoille.
Nykyinen mediatulva antaa liian monta mahdollisuutta ottaa kantaa liian moneen asiaan. Omaa suodatintaan ei tunnista, mutta naapureiden siivilöiden reiät on kyllä tajuavinaan. Halot omassa silmässä tuijotamme toisten silmien roskia. Iso Kirja on viisas, tuossakin.
Ja kuitenkin. Saa olla jotain mieltä. Pitää olla jollain kannalla. Kaikkea ei tarvitse niellä. Todenpuhujat on ennenkin poltettu. Mitä siitä, jos niille nyt nauretaan. Heikomman puolella pitää olla. Jos joku käyttää vääriä keinoja, se ei muuta oikeaa asiaa.
Jostain syystä sana evaluointi aina ärsytti minua. Se kertoi varmaan enemmän minusta kuin strategioiden uuskielestä. Projektityöskentely ja kvartaaliajattelu eivät sisäistyneet minulle. Toki ymmärrän niiden arvon nykyisessä maailmassa. Mikähän on seuraava teoria?
Tarkkaan ajatellen jokaisen elämä on elämänmittainen projekti. Projektilla on alkunsa ja loppunsa. Kuka evaluoi minun elämäni, kun projektini on lopussa?
Thaimaalaisessa pääsiäisnäytelmässä esiintyi myös Juudas Iskariot, tietysti. Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja esitti tuota roolia itse. Hän sanoi, että hän ei voinut antaa kenellekään muulle niin vaikeaa roolia.
Onko meissä kaikissa myös jotain Juudaksesta? Vaikka olisikin, hänen loppunsa ei silti tarvitse olla meidän loppumme.
Thaimaa. Bangkok. Pääsiäisnäytelmä. Juudas. ”Ja hän viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi.”
Kommentit