Pieni hetki.
Ymmärsin jotain.

Joskus sain hetken kurkistaa thaimaalaisen ihmisen sisään. Sieltä kurkisti takaisin ihminen, sellainen kuin minä.

Istuimme lattialla isossa ympyrässä. Keskelle oli jätetty tyhjä tila ja siihen oli laitettu tyyny. Leirin ohjaaja Manee halusi, että harjoiteltaisiin tunteiden ilmaisemista. Tyyny sai olla itse kullekin se jokin, jolle tunteet osoitettiin.

Ensin harjoiteltiin vihan ja katkeruuden tunteita. Yritettiin saada ulos sellaista, minkä olisi hyvä joskus päästä vapaaksi. Meitä kehotettiin muistelemaan niitä, jotka olivat meitä halveksineet, niitä, jotka olivat tehneet meille vääryyttä. Meitä kehotettiin mielessämme näkemään ne silmät, jotka olivat meitä ivanneet, kuulemaan ne puheet, jotka olivat meitä haavoittaneet. Nyt oli meidän vuoromme kertoa, miltä meistä oli tuntunut. Yksi toisensa jälkeen nousi paikaltaan. Joku paiskasi tyynyn rajusti maahan, toinen polki sen maahan, kolmas hyppäsi se sylissään ovea vastaan. Tunteiden esittäminen oli niin rajua, että moni lähti välillä ulos palatakseen hetken kuluttua takaisin piiriin. Sanoja ei vaihdettu, ohjaajan hiljainen ääni vain eteni rauhallisesti.

Hetken kuluttua vaihdettiin. Oli aika osoittaa rakkautta. Rakkauden kohteena oli taas sama tyyny, joka saattoi olla ihminen, eläin tai jokin tärkeä esine. Ohjaaja auttoi taas oikeaan tunnelmaan. Muistelimme sitä, jonka arvoa muut kenties eivät nähneet, jota muut halveksivat, mutta joka meille oli tärkeä. Muistelimme sitä, miten emme olleet osanneet näyttää sitä kaikkea, mitä halusimme sanoa. Nyt oli mahdollisuus se kertoa. Ja taas, yksi toisensa jälkeen nousi hiljaa keskellemme. Jollekin rakkauden kohde oli pieni ihminen, joka juoksi syliin turvaan, toiselle rakkauden kohde oli joku, jota hartaasti puhdistettiin, pestiin ja hoivattiin, kolmas piti rakkauden kohteestaan kiinni lujaa, ettei se vain pääsisi karkuun…

Monet meistä saivat kyyneleet silmiin. Tajusimme, kuinka rehellisiä tunteet olivat. Tuntui suurelta luottamukselta nähdä niin paljastavasti ihmisen sisälle. Minutkin, länsimainen opettaja, otettiin tuon luottamuksen piiriin. Se oli vaikeaa ottaa vastaan.

Sain opettajana osallistua koulutuskeskuksessamme järjestettyyn näytelmäleiriin. Vieläkin värisytti, kun noita muistoja joulukirjeestämme 1993 tähän kopioin. Kirjeemme loppui näin:

"Jos olisin opiskelijoiden kanssa piirissä istuessani itse mennyt keskelle osoittamaan rakkautta, olisin vain istunut tyynyn viereen ja ojentanut käteni. Olisin odottanut, haluaisiko toinen siihen vapaaehtoisesti tarttua…  Tätä käden ojentamista tämä lähetystyö on ollut."

Leena Lehtinen: Naisenkuvia, Suomen Lähetysseura, 2002

Jotkut kirjat on kirjoitettu sydänverellä. Tämä tuntuu sellaiselta. Leena Lehtisen tunsin jo nuoruusvuosina. "Kirjoittamisen kirottu siunaus: / Yritän epätoivoisesti muistaa / asioita joita en halua "

1982. Bangkok. Lad Phrao Church. Kanssamme hyvä pitkäaikainen ystävämme Saroj Suckcharoen.

63%201982%20LP%20Saroj%20ja%20me-normal.