Muistin yllättäen vanhan kirjan, Leena Erkkilän Kukkutimurusia. On mielenkiintoista, että onnellisuutta miettiessä mieleen alkaa tulla myös onnen sanoja.
”Monet ihmiset sanovat, ettei kukkutimurusia ole ja kulkevat suu mörröllään ja silmät tuikeina. Noukkikaa säkit täyteen kukkutimurusia ja tyhjentäkää ne sitten mörrittävien ihmisten eteen, että hekin hymyilisivät.”
Olen surusanojen löytäjä. Meitäkin saa maailmassa olla. Maailmassa on paljon keskeneräistä ja ahdistavaa. Surusanainenkin voi silti noukkia kukkutimurusen mörrittävälle. Ehkä samalla myös itselleen.
Monesti mietin miehen surua. Se pursuaa ulos usein naiselle oudolla tavalla. Kun hyväksyy sen erilaisuuden, sitäkin oppii tunnistamaan. Hyväksymään. Kunnioittamaan.
Usein mietin myös surun esiintymistä eri kulttuureissa. Se ei aina näy eikä kuulu samalla tavalla kuin omassa kulttuurissa. Se on silti yhtä todellinen. Tunnistettavakin. Hyväksyttäväkin. Kunnioitettavakin.
Päivän onnellisuutta:
1. Sana kukkutimurunen. Onni on löytää sanoja tunteilleen.
2. Aamun viili. En oikeastaan juo piimää enkä syö viiliä. Muutama viikko sitten tein kuitenkin jämäviilistä ja jämämaidosta viiliä jääkaappiin. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Viili onkin hyvää. Tänään söin sitä jämämurosekoituksen kanssa. Maito- ja murokierrätystä parhaimmillaan.
3. Ilo siitä, että Mies ja Kuopus pääsivät näkemään saariston kevään kauniissa säässä hyvän ystävän veneellä. Voiko kevättä paremmin kokea!
1969 Kajakulma. Silloin ennen. Saariston juhannus saman hyvän ystävän silloisella veneellä. Yhteinen ensimmäinen.
Kommentit