Huomenna Porissakin järjestetään Metallimessu, ensimmäistä kertaa. En aio mennä sinne pelottelemaan pienempiäni. Piilosta jos voisin kurkistaa, niin kurkistaisin. Metallimessukokemuksistani kirjoitin jo aikaisemmin.
Asuimme Thaimaassa, kun ”80-luvun alussa Suomen valtasi räväkkä ilmiö, joka kiteytyi kahteen sanaan: pappi rokkaa. Ilmiö kuohutti, ihastutti ja vihastutti ja synnytti ympärilleen monenlaista legendaa”. Näin mainostetaan Tarvo Laakson kirjaa "Krusifiksin juurella rokkipapiksi sanottu.” Tarvo Laaksoa en ole tavannut, mutta kuulun joukkoon, johon Krusifiksin juurella puree, vaikka en kieltämättä kohderyhmään kuulukaan. Pidän kaikenlaisesta rajojen ylittämisestä. Heh.
Esikoisen kanssa meillä oli aikoinaan diili. Kieltäydyin kuuntelemasta kaikkea sitä musiikkia, jota hänen kauttaan olisi ollut tarjolla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kun saavuin hänen huoneeseensa, hän sulki radionsa, jos hän tiesi räminärajani ylittyvän. Meillä sensuuri pelasi näin päin.
Kaikkien lastemme kautta olen päässyt kuulemaan todella paljon sellaistakin, josta olen pitänyt. He ovat toimineet suodattimina ja valinneet minulle kuunneltavaksi aina kauden parasta musiikkia. Olen näköjään antanut makuni heidän käsiinsä. Se tarkoittaa myös sitä, että nykyisin outojen klassikkojen nimien tullessa esiin voin rauhassa kysyä heiltä, olinko pitänyt kyseisestä musiikista…
Yhden todella huonon räminäjutun Esikoinen sai aikoinaan minulle ujutetuksi. Beavis ja Butt-Head astuivat silloin myös minun elämääni. Syynä saattoi olla osaltaan se, että työskentelin samaan aikaan myös rippikouluikäisten poikien parissa. Jotenkin samat tunnelmat. Jos siis haluatte säästää itsenne huonolta murkkuhuumorilta, älkää katsoko tätä.
1967. Vivamo. Räminää ilman metallia. Ainoa kuvani kitaran kanssa. Mukana Tapio Aaltonen ja Riitta Laakio. Kirjaa pitämässä Marketta Vanhanen.
Kommentit