Tänään olimme hautajaisissa Honkajoella. Ystävä tuli matkansa päähän. Kuolema tekee kipeää.
Istuin kirkossa ja ajattelin seillä pari vuotta sitten pitämääni koulukirkon saarnaa. Siinä kerroin tuon kirkon tunnelmista.
”Olen käynyt monta kertaa tässä 200 vuotta vanhassa kirkossa. Joka kerran täältä on löytynyt uutta ja ihmeellistä katsottavaa. Ikkunoiden ympärille on maalattu kauniit verhot. Mietin, missä niiden maalaaja on voinut nähdä tuollaisia verhoja. Jokaisessa kodissa ei siihen aikaan tuollaisia ollut.
Tämän kirkon suunnittelija ja rakentaja oli aikakautensa ihmemies. Hän ei osannut paperille suunnitelmia piirtää, mutta hänellä oli ”riitingit” päässään. Monta puuta kaadettiin, monta lautaa valmistettiin ja monta naulaa hakattiin seinään, ennen kuin kirkko saatiin valmiiksi.
Kirkon rakentamisessa tarvittiin paljon ihmisiä. Tuntuisi oudolta tavata heitä täällä kirkossa. Entä jos vieressäsi istuisi joku ihminen kaukaa historiasta. Jännittäisikö? Millaiset vaatteet hänellä olisi? Mitä hän meistä ajattelisi? Mitä hänen kanssaan voisi jutella? Ei ainakaan kännyköistä, tietokoneista, televisiosta, autoista tai lentokoneista. Hän ehkä muistelisi, millaista oli rakentaa tätä kirkkoa. Hän ei ehkä ymmärtäisi sitä, että kaikki lapset käyvät nykyään koulua. Hän osaisi kyllä lukea, sillä siihen aikaan sitä kysyttiin kinkereillä.
Jos me istuisimme täällä kirkossa hiljaa vierekkäin, me voisimme yhdessä kokea sen, että Jumalan rakastaa meitä erilaisia ihmisiä, kaikkia yhtä paljon. Jumalan rakkaus on tarkoitettu kaikille ihmisillä kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa.”
Suomessa on tarvittu monia kirkon rakentajia. Nykyisin täältä löytyy myös "kirkon kaataja". Sillä nimellä kutsui itseään eräs bloggaaja. Häntäkin muistelin tuossa kirkossa. "Sammuta sinä, minä sytytän."
Honkajoen seurakunta lahjoitti meille Honkajoen viirin, jossa näkyy kirkon katto:
Kommentit