Kiirehdi auttamaan
Rutta mulle appi
Viron evankelisluterilainen kirkko jakoi sunnuntai- iltana ansioristejä ja kunniakirjoja. Meidän kirkkomme Kirkon Lähetystyön Keskus oli yksi kunniakirjan saajista. Issanda nimi olgu kiidetud ja austatud. Halleluuja!
Kesällä 1988 pakkasimme taas kerran Suomessa tavaroita Thaimaahan muuttoa varten. Muistan, että televisiosta tuli pyöräilykilpailu, jota seurattiin useiden päivien ajan. Kilpailijoita oli useasta Itämeren valtiosta. Yhtäkkiä huomasin oudon sini- musta- valkoisen lipun erään kilpailijan pyörässä. Tajusimme, että se oli Viron lippu. Se tuntui todella uskaliaalta eleeltä.
Lähdimme elokuussa Thaimaahan aavistamatta, kuinka suuria mullistuksia meidän kaksivuotisen työkautemme aikana oli tulossa. Esikoisen kansainvälisen koulun IB-luokan historianopettaja kertoi myöhemmin naureskellen, että oppilaat olivat niinä vuosina kilpailleet siitä, kuka tiesi viimeisimmät poliittiset muutokset kunakin aamuna kouluun tullessaan.
Myöhemmin olen lukenut, että juuri tuona vuonna 1988 Itämeren ystävyysajon (Baltic Sea Friedship Race) Tallinnassa ajetun etapin maalipaikalla oli liehunut virolaisten kaksoisvoiton kunniaksi isoja laittomina pidettyjä Viron lippuja. Se oli merkkinä uuden ajan alulle.
Ainoa vieras kieli, jota isäni opiskeli elämänsä aikana, oli viron kieli Sortavalan seminaarissa. Todistuksessa oli arvosanana hyvä 9. Valmistujaisvuonnaan 1930 hän opiskelutovereineen teki luokkaretken Viroon. Isäni pääsi mukaan, kun ystävä lainasi matkarahat. Seuraavan kerran isäni kävi Virossa luottamushenkilömatkalla 1960-luvulla. Muistan, että hän palasi matkaltaan hiljaisena miehenä. Ryhmä oli tavannut puistossa vanhan sotaveteraanin, joka oli uskaltautunut kertomaan omana tarinansa puiston puitten alla.
Isäni kuoli 1970. Tuskin kukaan silloin arvasi, millainen Viro on tänään.
2008. Tallinna. Tuomiokirkko. Kirkon lähetystyön keskuksen edustajat vastaanottavat kunniakirjan Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispalta Anders Pöderiltä.
Kommentit