Arvostettua ajankulua?
Minä sinua
Sinä minua

Edellisessä kirjoituksessani ihmettelin sitä, miten Thaimaan televisiossa yleiset julkkisten väliset hupikilpailut rantautuivat myöhemmin myös Suomeen.  Olen löytävinäni tämän päivän Suomessa muutakin vastaavaa, johon tiukkapipoisena kiinnitin ensin huomiota siellä kaukana:

Thaimaassa leikittiin aina ja paljon ja joka tilanteessa. Joskus leikittiin myös panttileikkejä. Panttien lunastamiseksi piti suorittaa joku tehtävä. Työtoverimme häkeltyivät nuorten kanssa leikkiessään sitä, miten suosittua oli kilpailu siitä, kuka parhaiten esitti vammaista ihmistä. Se leikki lopetettiin äkkiä suomalaisten taholta.

Olen lukenut viime päivien lehdistä, että tiettyjä sketsihahmoja eivät kaikki katsojat arvosta.  Niitä pidetään loukkaavina.  Tämänkaltaisissa jutuissa olen törmännyt kahteen vastakkaiseen kommenttiin.  Jos arvioi ohjelmaa, vaikka ei ole sitä katsonut, vastaukseksi tulee: "Miten voit tietää asiasta mitään, jos et ole itse sitä nähnyt?" Jos taas arvioi ohjelmaa katsottuaan sitä, vastaukseksi tulee: "Oliko pakko katsoa?" Näin kirjoitin jo aikaisemmin:

”Pikkupiruilu ja pilkkaaminen ruokkivat jotain meissä syvällä sisällä. Pilkan kohteeksi joutuvan sisällä taas jotain tuhoutuu. Kai se sitten on sen arvoista, vapauden nimissä. On tasa-arvoista tappaa tasapuolisesti. Usein se tasapuolisuus ei onnistu, vaan heikoin osapuoli jää tappiolle. Luonnon valintako?”

Kirjastosta löytyy myös historiaa – ja nykyaikaa. Sitä lueskelen vähän kerrassaan:

Alpo Rusi: Tiitisen lista

Olen (laiskasti) seuraillut Tiitisen listan eri vaiheita. Huomasin tuosta kirjasta, että olen juuri sen esittämien tapahtumien aikana ollut yhden välilaskuyön Itä-Berliinissä kesällä 1970. En ole tainnut nähdä missään muualla niin tiukkailmeisiä viranomaisia kuin silloin. Länsi-Saksasta, vieraillessani Hannoverista käsin Bad Pyrmontissa vuonna 1967,  muistan, miten meitä vieraita varoitettiin katsomasta vahingossakaan Itä-Saksan televisiota.

1967. Bad Pyrmont