Kerjäsin sääliä koko syksyn.
En saanut.
Sitten sairastuin.
Sain haluamani.
Oliko pakko?
Blogistaniassa nimimerkki "hamalainen" kirjoittelee hyviä ajatelmia. Yhteen sellaiseen, itsesäälistä kertovaan, jatkoin kerran itse: "Kukaan ei taputa päähän, jos oma käsi ei yletä." Olisin saanut olla vähän vahvempi itsetunnoltani. Mutta kun ei.
Kuinka monta erilaista tarinaa tästä kirkon synnystä voisikaan kirjoittaa. Jokainen niistä kuitenkin kai alkaisi siitä, mitä itse on nähnyt ja kokenut. Houkuttelevaa on luetella sitä, missä onnistui. Pienikin oma jälki tuntuu merkittävältä. Onko se niin väärinkään, tuo kyky iloita siitä, missä on ollut mukana. Missä vaiheessa työn tuloksista iloitseminen on tullut sopimattomaksi? Kyllä pieni lapsi on aivan vilpittömän iloinen siitäkin hiekkalinnasta, joka tehtiin yhdessä isän kanssa. Kuka siinä ilossa muistaa sitä, miten isä taitavasti korjasi pienen lapion aikaansaamat vinot seinämät tai nosti pystyyn kaatuneen tornin. Me yhdessä isän kanssa. Mekin yhdessä Isän kanssa. Isän sisulla jatkettiin, kun oma innostus lopahti. Isä jatkoi työtään silloinkin, kun me kyllästyimme ja käänsimme selkämme. Isä rohkaisi ja kiitti silloinkin, kun muut eivät nähneet kiitoksen aihetta.
Tässä palapelissä on ollut monta palaa ja monta tekijää. Palat on väliin sekoitettu uudestaan. Juuri kun itse oli saamassa kuviota aikaan, toinen tulikin ja alkoi samoista paloista rakentaa uutta kuvaa. Väliin itsekin kävi sekoittamassa toisen kuvioita. Pelisäännötkään eivät olleet koko ajan selvät. Paria kolmea peliä pelattiin yhtä aikaa sopimatta siitä, kenen säännöillä pelattiin.
Jos haluaa muistella vaikeuksia, niitä löytyy riittävästi yhdelle ihmiselle. Muistikuvissa kulkee se suunnaton määrä ihmisiä, joiden kanssa yhteys toiveikkaasti alkoi ja sitten lopahti. Missä ovat ne työntekijät, jotka sammuivat vauhdissa? Missä ovat ne kielivirheet, jotka auttoivat ymmärtämään väärin? Missä ne tahalliset loukkaukset, jotka katkaisivat hyvän ihmissuhteen? Missä ovat ne ilkeydet, jotka naamioitiin kauniiksi sanoiksi? Missä ovat he, joihin itse kyllästyi? Missä ovat valvotut yöt, jolloin koki olevansa kaikkien hylkäämä? Mihin liittyvät ne lukemattomat muutot ja monet kodit ja vuosien varrella katkenneet ihmissuhteet? Kaikki ne ovat mukana tässä palapelissä.
Miksi sittenkin? Miksi vaikka… Miksi vaikkei… Jotakin hyvin todellista on ollut näissä vuosissa. Ihanteellisuus on kadonnut, mutta syvä ihmettely on tullut kuvaan. Onko tässä Jumalan valtakunnassa todella näin todellisista asioista kysymys? Särkyykö ihmisen sisällä todella näin paljon, kun hän kohtaa Jumalan? Onko Jumalan vastustaja todella näin aktiivisesti toiminnassa? Saako häneltäkin yksityishoitoa? Miten todellisuus voikaan olla näin paljon suurempaa kuin meidän uskomme?
Kaiken tämän kokee hyvin arkisissa vaiheissa. Työ on ulkonaisesti samaa kuin kaikkialla muualla, kirjeitä, puheita, tilinpitoa, opetusta, siivoamista, musiikkia. Mausteena täällä on ollut suurkaupunki kaikkine todellisine ongelmineen. Täällä on eletty niin avoimin silmin, kuulevin korvin, haistetuin hajuin, maistetuin mauin, tuntevin kosketuksin kuin missään yleensä voi elää. Jossakin täällä vain selvästi Jumala on ollut lähellä.
Tällaista samojen asioiden ja tuntemusten pyörittelyä tapahtui luterilaisen kirkon perustamisvaiheessa. Tämä on kirjoitettu 19.2.1994. Olihan se kaikki ainutlaatuista. Sieti sitä pohtiakin.
Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen, WSOY, 1945
Sinuhe oli myös melkoinen mietiskelijä. Aika monella suomalaisella on ollut Sinuhe - vaihe elämässään. Englanninkielinen käännös Sinuhesta ostettiin myös Thaimaahan lähetyksen kirjastoon.
Thaimaa Rayong Wang Kaew. Jotenkin pidän tästä hämäränhämärästä jossakin säilyneestä kuvasta. Minä uimassa. Mies uittamassa Kuopusta. Kuvaajalla ei varmaankaan kovinkaan paljon ikää...
Kommentit