Aamulla Mies soitti mereltä. Vanhan ystävän veneessä tuntui lämpimältä kalseassa keväässäkin. Merellä oli kuulemma kaunista. Sen uskon. Täällä maissakin on.
Vanhat ystävät ovat aarteita. Heille ei tarvitse selittää kaikkea. Olen oppinut elämäni läksyn huonosti, enkä osaa pitää yllä ystävyyttä niin kuin toivoisin. Joku minussa siis mättää.
Vanha rakkaus on myös aarre. Tänään on taas kahvin ja lakkaviinerin päivä. Siitä kerroin jo vuosi sitten. Nyt ensimmäisestä kahvin ja lakkaviinerin päivästä on kulunut neljäkymmentä vuotta. Se päivä muutti silloin kaiken. Uskomatonta suorastaan. Entä jos en olisi unohtanutkaan laskutikkua kotiin? Entä jos siihen aikaan ei olisi käytettykään laskutikkuja? Joku hyöty laskutikkujen historiastakin on löydettävä. Tarjoan tätä neljääkymmentä vuotta.
Muistan, että alkuvuosina Thaimaassa mietin tarinoita, joissa olisi monenlaisia loppuja. Elämä voisi aina haarautua erilaisiin suuntiin, jotka johtaisivat erilaisiin lopputuloksiin. Kaikki tuleva riippuisi kaikista matkan valinnoista. En tiedä, mikä juuri tuossa elämänvaiheessa sai miettimään tuollaista.
Nykyisin jo alkeellisimmat tietokonepelitkin hallitsevan tuon saman metodin. Halutessaan voi aina palata takaisin ja tehdä uusia valintoja päästääkseen pelissä eteenpäin. Pelissä voi valita itselleen päämäärän, johon sitten yrityksen ja erehdyksen menetelmällä viimein pääsee.
Elämässä ei ole peruutusvaihdetta. Jos se olisi olemassa, sitä voisi haluta joskus käyttääkin. Onneksi elämässä voi sentään oppia. Vääriä valintojaan ei välttämättä tarvitse toistaa.
Jos voisin käyttää elämän peruutusvaihdetta päästäkseni takaisin neljänkymmenen vuoden taakse, valitsisin varmasti samoin kuin silloin. On se vain niin mielenkiintoista ja mukavaa ollut, sittenkin.
1970. Kypros. Salamis ja me. Kuva Sakari Virtanen.
Kommentit