Minunko?
Aluksi täytyy tunnustaa, että minulla ei ole Etelä-Afrikkaa eikä Etelä-Afrikalla minua. En ole koskaan siellä käynyt enkä usko siellä koskaan käyväni. Välillä pyrimme omimaan sellaista, mitä emme omista ja minkä suuruusluokka täysin ylittää kapasiteettimme.
Etelä-Afrikka on kuitenkin kiinnostanut minua. Se on selvää niille, jotka yleensäkin muutama vuosikymmen sitten seurasivat politiikkaa ja poliittista historiaa. Suomalaisen lähetystyönkin takia Etelä-Afrikan toimet nykyisen Namibian alueen ihmisiä kohtaan pitivät kiinnostusta yllä. Minulle henkilökohtaisestikin tutut mustat olivat kotimaassaan syrjittyä ja alistettua väestöosaa. En ollut neutraali. Jaakko Löytty kysyi silloin laulussaan, miten Botha, Etelä-Afrikan silloinen pääministeri, nukkui yönsä heitettyään vankityrmään veljiänsä. Nelson Mandelakin oli vankilassa. Maan urheilijat olivat toistakymmentä vuotta suljettuja pois kansainvälisistä urheilukilpailuista. Vapaat vaalit toimitettiin vasta 1993.
Miksi siis Etelä-Afrikka juuri nyt?
Vuodenvaihteessa ystävämme palasi muutaman kuukauden työmatkalta Etelä-Afrikasta. Tapasimme alkuviikolla ja sain päivittää tietoni. Nähnyt ja kokenut tiesi enemmän kuin vain kuullut ja lukenut. Mietin samalla myös täällä ollutta eteläafrikkalaista vaihto-oppilasta, jonka tapasin muutaman kerran. Millaista hänen elämänsä nyt on?
Toissapäivänä Helsingissä osuin Helsingin taidemuseoon. Olin myös tähdännyt sinne, vaikka en ollutkaan tarkistanut, mikä näyttely siellä oli menossa. Löysin Peekaboo – Uusi Etelä-Afrikka- näyttelyn. Huomenna näyttely sulkeutuu. Esittely kertoi sen sanoin: ”Teokset luotaavat henkilökohtaisia tuntoja tai kommentoivat ympäröivää todellisuutta rajusti ja runollisesti, joskus myös huumorin tai satiirin keinoin.” Siellä oli minunkin Etelä-Afrikkani. Rosoinen. Monimuotoinen. Ilkkuva. Vaativa. Puhutteleva. Kiersin näyttelyn omassa tahdissani omassa järjestyksessäni. Viimeksi katsoin häkkiä. jossa oli paljon punaisia työhanskoja. Tajusin, että häkitettyjä ihmisiä on vielä paljon, kaikkialla.
Katalyytti Yksitoista. Sokea Kana oli jo ensimmäisen blogisyksyni bongauksia. Aloitimme suurin piirtein samaan aikaan. Siitä se alkoi. Ja on onneksi jatkunut tähän asti. Minun onnekseni. Vierailullani Taidemuseossa muistelin häntä, jonka blogin kautta olen päässyt vierailemaan myös monissa taidetapahtumissa.
Jyvällä – mietteitä makasiiniltani. Jossain muualla listasin hyvien kirjoittajien hyviä puolia. Huomaan, että suuri osa niistä samoista asioista pätee täälläkin. Kieli. Huumori. Sisältö. Aiheiden monipuolisuus. Tasapuolisuus. Lisäksi matkat erilaisiin taide-elämyksiin ja menneeseen aikaan. Kun hyvä kirjoittaja kertoo kokemastaan, se on juhlaa… Sokealle Kanalle kommentoin jo yli kolme vuotta sitten:
”Muistosi tuntuivat mukavilta. Juuri noin. Lukemisen ilo. Kirjoittamisen ilo. Intertekstuaalisuuden ilo. Keksimisen ilo. Mitä siitä, jos joku oli jotakin jo ennen sanonut. Nyt sanoimme me.”
Namibialaisista minulla on useita henkilökohtaisia muistoja. Piispa Leonard Aualan syntymäpäivälaulusta syksyllä 1978 kerroin jo blogikirjoituksessani i+220 Kutistunut maapallo. Tässä Lähetyskirkon parvekkeelta samana syksynä otetussa kuvassa piispa Auala on puhumassa tulkkinaan silloinen lähetysjohtaja Alpo Hukka. Piispa Auala on juuri vähän aikaa aikaisemmin kuullut Ambomaalla tapahtuneesta pommi-iskusta. Se tuntui tuona iltana:
Kommentit