Se alkoi pari päivää sitten kiinalaisesta ravintolasta. Ihan täältä kotimaisemista. Kuopuksen kanssa tilasimme jälkiruuaksi paistettua banaania ja jäätelöä. Hyvää, todella hyvää, mutta vielä jotain muutakin.
Sieltä se tuli, makumuistoista, uppopaistettu jäätelöpallo Thaimaan Chantaburin bussiaseman vierestä olevasta kahvilasta. Se oli löydetty vahingossa aikoinaan ja vuosia sen jälkeen sitä lähdettiin etsimään uudestaan kymmenien kilometrien takaa. Olemme selvästi makureita. Tässä linkki Wikipediaan – kunhan nielen pahimman kuolan suustani. Valmistusohjeita löytyy netistä kyllin. Hyvää. Jos lievästi sanomme. Eksotiikkaakin.
Se jatkui uutisista.
Lontoon mellakat eivät vielä tulleet iholle, mutta kun siirryttiin Birminghamiin, muistot lähtivät liikkeelle. Vuosia sitten kolme kuukautta, sohjosta kevään ensi merkkeihin. Katuja, busseja, ihmisiä. Sielläkinkö siis. Siellä… Maan kanta-asukkaat, maahanmuuttajat, oma intialainen sekatavarakauppiaamme, monikansallinen opiskeluyhteisömme. Siellä.
Se siirtyi näkömuistiin.
Kuvien kautta siirryin birminghamilaisen asuntolamme yhteiseen olohuoneeseen, yhteiseen juhlahetkeen kahdenkymmenen kansallisuuden keskelle, kulttuurien iltaan. Löytyi kuva samoalaisesta ystävästämme, nuoresta papista, joka suorittiin opintojaan matkallaan työhön Afrikkaan. Tuona iltana näimme tuossa olohuoneessa samoalaista tulimiekkatanssia. Unohtumatonta. En tiedä, mahtavatko lapsemme tuon muistaa. Tuossa he kuitenkin istuvat. Värisokeina. Onneksi.
Katalyytti yhdeksänkymmentäkolme. Erimaalaiset ystävämme ja tuttumme eri puolelta maailmaa omine eriskummallisine ruokineen, tapoineen ja perinteineen. Linkkejä ei tarvita. Sydän muistaa, kun vähän muistutetaan.
(1979. Birmingham, Selly Oak Colleges. St. Andrew’s Hall.)
Kommentit