Olen viime vuosina lähes jokaisena juhannusaattona ollut milloin missäkin kokkorannassa katsomassa joko palavaa kokkoa tai kaunista pystyä puukasaa, jota ei ole ollut lupa sytyttää. Monet seurakunnat viettävät juhannusjuhlia, joissa makkarat paistetaan ja kahvit juodaan lähetystyön hyväksi. Näissä juhlissa olen tuonut terveisiä kaukaa maailmalta, oikeana elävänä interaktiivisena lähetystyöntekijänä.

Tuon saarnan kuulijat varmasti heräsivät kirkonpenkissä ja ehkä vieläkin joskus miettivät, minkä makuisia nämä suomalaiset heinäsirkat oikein mahtavat olla. Sen kaikki tiedämme, että elämä on välillä makeaa ja välillä karvasta. 

Tänään minun piti taas olla mukana tuon seurakunnan kokkojuhlassa. Siellä tämä pitkäaikainen tärkeä ja rakas nimikkoseurakuntamme halusi viettää lähtiäisiämme. Mies sentään sinne pääsee mukaan perhettä edustamaan.  Hyvä juttu.

Tämän juhannuksen erityinen ilo on kuitenkin nyt siinä, että rakas potilas on saatu kotiutetuksi kotiin/hänen kotiinsa. Pienin askelin mennään eteenpäin.

1991.Kuopus, thaimaalainen pastori Anant ja suomalainen kalansaalis.