Suru
Sia-dsai
Thaimaan särkynyt sydän
Isojen kriisien ja onnettomuuksien aikana tuntuu siltä, että kaikkialla puhutaan surusta ja suremisesta. Saako surra? Osaanko surra oikein? Pitääkö surra? Miten pitää surra? Saako surra kollektiivisesti? Saako surra yksin? Saako näyttää surunsa? Saako peittää surunsa?
Mietin, kuinka vähän lapsuudenkodissani puhuttiin surusta. Enemmänkin puhuttiin kaipauksesta. Karjalaisten kuuluikin saada ”ilo pintaan, vaik syän märkänis”. Häntä piti saada pystyyn vaikka hakaneulalla. Kyllä surtiinkin, vaikka kyynelten läpi välillä hymyiltiin. Surun syvyyttä ei kukaan epäillyt.
Suruun kuuluu usein syytöksiä, myös itsesyytöksiä. Suru laukaisee entisiä suruja, tuo esille kipeitä asioita ja peitettyjä tunteita. Surun aikana vaatii helposti liikaa toisilta ja itseltään. Jokaisen suru on erilainen:
- Miksi tuo ihminen ei edes sen verran välittänyt, että hän olisi tullut sanomaan suruvalittelunsa?
- Mitä hyötyä tuon ihmisen suruvalittelusta oli, kun hän selvästi ei ollut sanojensa takana?
”Kun on asioita, joihin et millään saa mitään järkeä, mitään kiinnekohtaa, josta ponnistaa, niin pian olet tosiaan suossa. Viha, katkeruus, epätoivo, masennus, tyrmistys, uskomattomuus, pettymys, pako, käsittämättömyys, outous, ystävien osoittautuminen vieraiksi käsittämättömiksi muukalaisiksi, nolous, kasvojen menetys, vastauksettomuus, toisten kysymättömyys.”
Näin kirjoitin kerran Thaimaassa, jossa surua kuvataan sydämen särkymiseksi. Tämäkin suru aktivoituu vielä näin vuosien jälkeen. Antaa sen tulla. Joka kerran tullessaan se vähenee.
”Mit' on maine, kunnia?
Kukistuva kukkula.
Tyhmä niitä ahnehtii.
toinen tyhmä kadehtii.”
1980 Nepal. Kathmandu. Toisenlaisenkin surun voi ymmärtää sydämellä.
Kommentit