Niin turhaan
Otto Manninen ja Vanhan Testamentin Saarnaaja ovat Eino Leinon lisäksi minun pessimismini idoleita. Kun täytyy räytyä, käännyn heidän puoleensa.
Luulen, että kaikille kirjoittajille tulee joskus saarnaajamainen olo:
” Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.”
Muistelijoitakin Saarnaaja lohduttaa:
”Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”
Otto Manninenkin puhuu muistelemisesta:
Niin surullista, niin surullista: ei yhtä muistelon murullista!”Muistojen sisällön Manninen kiteyttää seuraavasti:
”Ne mennehet mieleen jäivät kuin tuskainen arvoitus, kuin routaiset kukkimapäivät, kuin kuollehen kaipaus…”Elämän kulumisesta Mannisella on myös sanottavaa:
”Käy vuodet, on kuin elo ois vain väikett’ unten ilveen.”Myös ihmisten välisiin suhteisiin Mannisella on kommentoitavaa:
”Tusina tuttuja osta, sanoihin sanoja myö, naamiotas älä nosta, - kauppa se leiville lyö.”Avoimuuden hetkien jälkitunnelmista Manninen kertoo näin:
”Pian karkuri tarkoin on tallessa taas, sisäll’ itku se pitkä, ja ulkona ilkku. Sen hyppynsä muistaa huomennakin elinkautinen, iäksi nilkku”Rakkauttakaan Manninen ei säästä:
”Ja kaikkein kalleimman vaati hinnan se selittämätön, se rikkoja rinnan, mi hyvimmin hyväili, syvimmin pisti, - se ostin ma kallihisti”Työn sisältöönkin Manninen sanoo mielipiteensä:
”Istun ja tuijotan hiljaa, tummuu ympäri yö. Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö”Eivätköhän nämä säkeet riitä päivän räytymisannokseksi. Tuli oikein virkistävä olo. Hyvää päivänjatkoa.
Isoveljeni oli 17-vuotias ostaessaan itselleen Mannisen runot...Kirjan nimilehdeltä:
Kommentit