Turhaan
Niin turhaan

Otto Manninen ja Vanhan Testamentin Saarnaaja ovat Eino Leinon lisäksi minun pessimismini idoleita. Kun täytyy räytyä, käännyn heidän puoleensa.

Luulen, että kaikille kirjoittajille tulee joskus saarnaajamainen olo:

” Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” 

Muistelijoitakin Saarnaaja lohduttaa:

”Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan -- mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”

Otto Manninenkin puhuu muistelemisesta:

Niin surullista, niin surullista:
ei yhtä muistelon murullista!”

Muistojen sisällön Manninen kiteyttää seuraavasti:

”Ne mennehet mieleen jäivät
kuin tuskainen arvoitus,
kuin routaiset kukkimapäivät,
kuin kuollehen kaipaus…”

Elämän kulumisesta Mannisella  on myös sanottavaa:

”Käy vuodet, on kuin elo ois
vain väikett’ unten ilveen.”

Myös ihmisten välisiin suhteisiin Mannisella on kommentoitavaa:

”Tusina tuttuja osta,
sanoihin sanoja myö,
naamiotas älä nosta, -
kauppa se leiville lyö.”

Avoimuuden hetkien jälkitunnelmista Manninen kertoo näin:

”Pian karkuri tarkoin on tallessa taas,
sisäll’ itku se pitkä, ja ulkona ilkku.
Sen hyppynsä muistaa huomennakin
elinkautinen, iäksi nilkku”

Rakkauttakaan Manninen ei säästä:

”Ja kaikkein kalleimman vaati hinnan
se selittämätön, se rikkoja rinnan,
mi hyvimmin hyväili, syvimmin pisti, -
se ostin ma kallihisti”

Työn sisältöönkin Manninen sanoo mielipiteensä:

”Istun ja tuijotan hiljaa,
tummuu ympäri yö.
Sen siis vaivaista viljaa,
suo elon suottatyö”

Eivätköhän nämä säkeet riitä päivän räytymisannokseksi. Tuli oikein virkistävä olo. Hyvää päivänjatkoa.

Isoveljeni oli 17-vuotias ostaessaan itselleen Mannisen runot...Kirjan nimilehdeltä:

Plus%20522%20Otto%20Manninen%20Eero.jpg