Olen pian samanikäinen kuin isäni oli kuollessaan. Veljeni iän ohitin jo pari vuosikymmentä sitten. Muistoissa elämän ja kuoleman rajat eivät ole selviä. Sanotaan, että ihminen on olemassa niin kauan kuin joku häntä muistaa. Minä vielä muistan. Minut vielä muistetaan.
Tasan satakolme vuotta sitten Pihkalanjärven kylässä, kaukana Karjalassa, syntyi pieni poika. Isäni.
Löysin YouTubesta Rajattoman laulaman Juha Tapion säveltämän Eino Leinon runon ”Ikävöi ihminen”. Vesa-Matti Loirin laulaman Hietasen ja Wesslinin version tunsin jo ennestään.
Samoista tunnelmista kertoo myös psalmi 103:
”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa.”
Kommentit