Paatinen taakka
Sydänjuurihin saakka 

Uupumus ei ulkomailla  uupunut eikä väsymys helpolla vähentynyt. Jälkiviisaus sanoo, että työnsä olisi voinut hoitaa toisellakin tavalla. Suomalainen sisu on harvinaisen hankala työtoveri tropiikissa:

”18.6.1980. Bangkok. Uupumus sen kun vain jatkuu ja syvenee. Lähdimme aamulla kahdeksan jälkeen Klong Toyeihin täyttämään papereitamme uskontoministeriötä varten. Tulin kotiin jo välillä, mutta Mies on yhä reissulla (klo 15.00).

Jatkoa: Nyt aletaan jo lähes puhua sekavia tässä pisteessä. Miehellä kesti yli kolmeen iltapäivällä, sitten kohta taas neljältä lähdimme hakemaan S:ää. Mies ja hän kävivät katsomassa Soi Amonissa yhtä rakennusta toisella puolella Nang Linchi-katua. U:n perhe Japanista oli tullut muutamaksi päiväksi tänne ja R kutsui meidät kaikki kylään. Illalla Soi Amoniin tuli kylään kehitysvammaisen pojan äiti. Poika oli kuollut n viikko sitten, käynyt pyhäkoulussa sisarustensa kanssa. U:t hämmästelivät, kun englannintunnille mentiin myöhään.”

Mietin, kuinka paljon omassa uupumuksessa on yleensä omaa vikaa ja kuinka paljon toisten painostusta. Thaimaan työssä oli paljon mukana myös omaa innostusta. Oli lupa kokeilla kaikenlaista. Katto ei yleensä tullut vastaan ja seinätkin antoivat periksi, kun niihin tarpeeksi päätä iskettiin. Järjen käyttö olisi varmaan ollut luvallista, mutta se useimmiten unohdettiin. Työtä työtä työtä tehtiin. Leipää ei saatu, mutta saatiinpa riisiä senkin edestä.

Ymmärrykseni ja sympatiani kohdistuvat jokaiseen lopen uupuneeseen vieläkin. Kyllä se vähemmälläkin…

 Plus%20720%20Soi%20Amon%20nuoret.jpg

Bangkok. 1980. Englantia ja pöytätennistä Soi Amonin kirkolla.