Pyöritän peukaloitani myötäpäivään.
Sitten taas vastapäivään.
Olin pari päivää tiimimme kanssa suunnittelemassa ensi vuoden toimintasuunnitelmaa. Hyviä suunnitelmia. Paljon viisaita lauseita. Toiveita ja visioita. Itselleni suunnittelin tuota peukalonpyöritysohjelmaa.
Pienen aloittavan seurakunnan lähellä olevassa kylässä asui vanha isoäiti kahden aikuisen lapsenlapsensa kanssa. Isoäiti oli nuoruudessaan muuttanut Thaimaahan Singaporesta, jossa hänen kotikielenään oli ollut kiinan kieli. Isoäiti oli kastettu nuorena ja hän oli jäsenenä kiinalaistaustaisessa seurakunnassa, jonne hän ei ollut päässyt vuosikausiin.
Kävimme isoäitiä katsomassa silloin tällöin. Joskus hänet myös haettiin kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ajoin lähetyksen autolla ja isoäiti istui vieressäni. Minun kielitaitoni ei silloin ollut suuri ja kiinansukuinen thain kieli oli tietysti siksi vielä vaikeammin ymmärrettävissä. Mutta mepä keskustelimme. Isoäiti jutteli pitkät tovit onnellisena, kun oli saanut kuulijan. Aina kun minä ymmärsin jonkin lauseen, annoin heti kommentin: "Ai, isoäidin selkä on ollut kipeä. Toivottavasti se on nyt parempi." Ja taas isoäidin pitkän vastauksen jälkeen:" Ai, isoäidillä on käynyt vieraita. Sehän on mukavaa." Meillä oli hyviä keskusteluja. Molemmille jäi aina hyvä mieli.
Kohtaamiseen ei aina tarvita oikeita sanoja eikä aina sanoja ollenkaan.
Erkki Raatikainen: Se ruusu on puhdasta purppuraa, WSOY 2000
Olen ostanut tämän kirjan joskus poistomyynnistä. Erkki ja Kaisa Raatikainen, kaksi aikoinaan hyvin kuuluisaa ihmistä, elävät siinä luopumisen aikaa:
"Hyvänä päivänä kosketuksen tarve, kädestä pitäminen tai kevyt sively, suutelu kuin sipaisu silmänurkkaan, tuskin kuuluva ääntely mielihyvän merkiksi ovat liikuttavia. Mutta yhtä paljon koskettaa päivä, jonka ovat vallanneet näkymättömät kyyneleet kasvoille kuivuneina, sanaton suru siitä, että jotain ehkä on jo iäksi kadonnut, vaikka ei enää mielläkään, mitä se olisi saattanut olla:"
1981. Bangkok. Lad Phraon seurakunnan ensimmäinen kokoontumistila.
Kommentit