Kenen historia?
Kenen koti?
Historiankirjoitus on aina oman aikansa lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus.
Lapsi uskoo sen, mitä sanotaan ja kuvittelee loput. Vanhempien ja opettajan sana on totuus. Historia, jonka lapsi kirjoittaa, on lähinnä hänen vanhempiensa ja opettajiensa tulkintaa asioista. Lapsi uskoo mustavalkoiseen totuuteen.
Nuori ei usko mitään, mitä sanotaan. Vanhempien ja opettajien sana ainakin on valhetta. Historia, jonka nuori kirjoittaa, on aina erilainen kuin vanhempien suosittelema tulkinta. Nuori uskoo kapinaan ja luottaa muihinkin kapinoijiin.
Aikuinen uskoo itseensä. Vanhempien totuus voi olla hyvä, mutta se on auttamattoman vanhanaikainen. Aikuinen tietää osaavansa ja ymmärtävänsä kaiken paremmin. Historia, jonka aikuinen kirjoittaa, pohjautuu menneisyyteen. Aikuinen tarvitsee dokumentteja. Kun hän löytää hyviä lähteitä, hän vetoaa niihin. Näin saadaan aikaan uusi synteesi, uusi tulkinta, uusi totuus. Aikuinen uskoo luomaansa totuuteen.
Lapsen, nuoren ja aikuisen elämän tunnen kokemuksesta. Vanhuudesta en tiedä vielä mitään. Toivon, että vanhuksen totuus antaisi tilaa muidenkin totuuksille. Toivon, että historia, jonka vanhus kirjoittaa, sisältää paljon kysymysmerkkejä, paljon kriittistä näkemystä ja paljon hiljaista hyväksyntää.
Kevät 1999. Silloinkin surffailin netissä. Se oli hyvää vastapainoa suurkaupungissa asumiseen ja monien ihmisten päivittäiseen kohtaamiseen työssä.
Opin käyttämään erilaisia hakukoneita. Jokainen niistä löysi osan netin aineistoista. Otin yhteyksiä ja kommentoin. Mahtavalta tuntui keskustella Hotbot - hakukoneen kehittäjien kanssa tai saada MTV3:n nettisivujen kehittäjiltä palautetta. Viisaita ei riittänyt maailman joka kolkkaan, joten tyhmäkin saattoi tuntea olevansa viisas. Esikoinen oman palvelimen hallitsijana auttoi useissa ongelmissa etäopettajana.
Dalnetin #Kosovo- kanava oli jotain aivan erikoista. Kelluin siellä useita viikkoja. Mitään vastaavaa en ole sen jälkeenkään kokenut. Tuon kanavan keskustelijat edustivat kaikkia mahdollisia osapuolia. Osallistujia oli kaikilta entisen Jugoslavian alueilta, osa heistä jo lopullisesti oman kotinsa menettäneenä. Oli turkkilaisia, kreikkalaisia, venäläisiä, englantilaisia, unkarilaisia, puolalaisia, albanialaisia ja paljon muita. Kaikki kertoivat oman totuutensa, oman historiansa. Tai sitten omat valheensa. Kuinkahan monta erimaalaista vakoojaa mahtoi mahtua tuohonkin joukkoon?
Hakukoneet olivat todella tarpeen. Olivatko kosovolaiset todella illyrialisia? Milloin slaavit saapuivat? Missä roomalaiset hallitsivat? Entä ottomaanit? Entä natsit? Entä Titon partisaanit? Mikä oli Kosovon vanhin säilynyt rakennus? Miten uskonnot vaikuttivat? Milloin suomalaiset olivatkaan Balkanin vuorilla taistelemassa? Entä mitä ajateltiin suomalaisista nykyajan rauhanturvaajista?
Seurasin näiden ihmisten kanssa NATOn pommituksia ja Helena Rannan raporttien aiheuttamaa väittelyä. Kuulin siellä Ahtisaaren rauhanneuvotteluista ja rauhan syntymisestä, venäläisten menosta Pristinaan etuajassa ja lopullisen järjestyksen aikaansaamisesta.
Olin keskusteluissa ainoa suomalainen, minäkin kaukana Thaimaassa. En tiedä, kuinka paljon Suomessa keskusteltiin ETYKin vaikutuksista tuohon aikaan, mutta noissa nettikeskusteluissamme HELSINKI 1975 tuntui olevan varsin olennainen asia. Se oli siihen aikaan minulle aivan uusi näkökulma maailmaan ja ETYKIN merkitykseen.
Näitä taas muistelen, kun Suomi toimii tänä vuonna ETYJin puheenjohtajana. Monelle ihmiselle maailmassa se vielä tarkoittaa listaa Helena Ranta, Martti Ahtisaari ja Helsinki 1975. Hyvä Suomi.
1990: Bangkok. Kuopus sekä kotitalon jugoslavialaiset ja korealaiset kaverit. Kuulimme myöhemmin, että ystävien kotimaa Slovenia säästyi sodalta lähes kokonaan.
Kommentit