Aamulla kahvia juodessani katsoin televisiosta osan Jukka Relanderin ja Markku Veijalaisen keskustelusta. Se oli yllättävän realistista ja myönteistä. Turhia särmiä oli hankautunut pois iän myötä. Me suuret ikäpolvet olemme alkaneet miettiä omaa määritelmäämme vanhuudesta. Se on hyvä. Aina ei tarvitse alistua toisten määrittelemään maailmaan. Vanha on vanha on vanha. Mitä me oikein tarkoitamme, kun sanomme itse olevamme vanhoja? Emme ainakaan kovin säälittäviä asioita, toivon mukaan.
Yksi asia jäi keskustelusta mietityttämään. Olemmeko todella tulleet aikakauteen, jossa nuoremmilla ei enää ole opittavaa vanhemmilta yhtä paljon kuin ennen? Tekniikan vallan alla vanhat jäävät jalkoihin, vaikka kuinka yrittävätkin. Kuinka paljon pitäisi yrittää? Toisaalta, rehellisesti puhuen, mitä itse suostuin nuorempana omaksumaan vanhemmilta ihmisiltä. En niin paljon, ainakaan tietoisesti. Vanha vitsi nuoren miehen suhteesta isäänsä eri vuosikymmenillä on pitänyt paikkansa aina. Jokaisen sukupolven tyhmät isät ovat yllättävästi viisastuneet lasten iän myötä.
Thaimaalaisessa pääsiäisnäytelmässä kertomus siirrettiin Thaimaahan. Mietittiin, miltä se kaikki olisi näyttänyt sikäläisessä kontekstissa. Avuksi otettiin myös puvustus. Opetuslapset saivat asukseen perinteisen thaimaalaisen maalaisen asun. Hymy tuli mukaan thaimaalaisena bonuksena.
Näinä viikkoina alkavat erilaiset pääsiäisnäytelmät valmistua eri puolella Suomea. Porissakin pitkänäperjantaina kuljettava Ristin tie tarvitsee kymmenien vapaaehtoisten osallisuutta. Valmisteluaikana on mahdollista miettiä, mitä joskus jossain tapahtui ja mitä merkitystä sillä on tämän päivän maailmassa.
Kommentit