Entä silloin, kun en enää muista.
Entä silloin, kun en enää välitä.
Entä silloin, kun kukaan ei enää muista.
Entä silloin, kun kukaan ei enää välitä.

Muutimme monimiljoonaiseen suurkaupunkiin tuhannen hengen kunnasta. Tämä kunta on jo vuosia ollut osa isompaa kuntaa. Pieni seurakunta siellä on vielä itsenäinen, yhteistaloudessa kolmen muun seurakunnan kanssa.

Kävin tällä viikolla hyvästelymatkalla. Tapasin perhekerholaisia, päiväkotilaisia, alakoululaisia, iltapäiväkerholaisia, seurakunnan työntekijöitä ja seurakuntalaisia. Levitin pöydälle kuvia vanhoilta ajoilta. Ajalta ennen, silloin joskus. Kiertelin hautausmaalla. Niin moni on mennyt jo edeltä.

Vanhan kotimme päälle ja ympärille on nyt rakennettu suurempi talo. Vanha olohuoneemme on pienten palaverien kokoustilana. Uusi isompi sali on lisätty isomman väen tulla. Tutut ovet ja tutut seinät vielä osaksi sisältä löytyivät.  Tutut ikkunat. Uudetkin näkymät.

Kiertelin pihaa. Tuon puun muistin ja tuon. Tuota oltiin mukana istuttamassa. Jotkut puut olivat poissa. Aikoinaan pihan kaksi isoa puuta, Herra Puu ja Rouva Puu, olivat Esikoisen ystäviä. Niillä oli usein asiaa hänelle. Meillekin jotain niistä asioista välillä kerrottiin. Aikamoisia seikkailijoita olivat niin vanhaksi pariksi nuo Herra ja Rouva Puu. Nyt Herra Puu seisoo komeana monimetrisenä runkona keskellä isoa salia. Kaunis koristus. Hyvät muistot. Sen juurien alle istutin eräänä syksynä pienten kevätkukkien sipuleita. Ne kukkivat, kun tulin seuraavana keväänä Keskimmäisen kanssa kotiin sairaalasta. Kaksi elämän ihmettä yhtä aikaa.

Hän kertoi minulle, että ei ollut isänsä kanssa elämässään paljonkaan puhunut. Samassa talossa oli asuttu, riisipeltoa oli yhdessä viljelty, yhdessä oli syöty ja yhdessä nukuttu, mutta jutun aiheita ei ollut löytynyt.

Ehdotin hänelle, että eikö nyt sitten voisi alkaa jotain isän kanssa jutella. Hän itse oli jo aikuinen ihminen, ollut omillaan vuosikausia. Silti, hän sanoi, oli vaikeaa keksiä jutun aiheita.

Ehdotin taas, että eikö isän kanssa voisi jutella jotain vaikka isän lapsuudesta. Kysellä, että minkälaista elämä siihen aikaan oli ollut. Mitä isä oli nuorena toivonut?  Ehkä, hän sanoi, ehkä sitä voisi yrittää.

Toisaalta, isä ei ollut koskaan oikein mitään niistä ajoista puhunut. Mistä suku oli tullut tähän paikkaan, ei ollut varmuutta. Mitä oli tapahtunut, ei kukaan tiennyt. Ehkä menneisyyttä ei vain ollut olemassa.

Viimeisinä vuosina Thaimaassa löysin Hiskin. Hiskin avulla katsotaan, mistä tullaan. Se antaa raamit sukujen muistoille. Hiski, kirkonkirjoja nettiin luettavaksi saattava projekti, auttoi etsimään lapsilleni esi-isiä. Bangkokin erilaisuuden keskellä oli mukava kurkistaa sukulaisten erilaisuuteen erilaisissa elämänvaiheissa.

Merikarvian Lauttijärvellä Heikki-esi-isä meni naimisiin Lastikansa kanssa 1.1. 1675. Tammikuun pakkasilla. Vielä nyt voidaan arvata, mitä tietä he silloin vihille kulkivat. Samaan aikaan samassa kylässä Heikin veli Urbanus, esi-isä hänkin toista reittiä, jo kasvatti perhettään. Ei voinut Urbanus  pienessä kylässään tietää, että tulevat polvet vasta sitten kunnon urbaaneja olisivatkin.

Reijo Ostamo: Rogelin sukukirja, Sukuseura Rogel r.y., 2000

Sukukirjasta on tehty jo uusi painos. Tiedot monista uusista sukuhaaroista vain kasvavat koko ajan. Heikin ja Urbanuksen sisar Vappu, Rogelin suvun kantaäiti, on taas muuta reittiä myös lapsieni esiäiti. Melkoinen mies se Stupilan Mikko Merikarvialta. Heikin, Urbanuksen ja Vapun lisäksi myös monen muun lapsensa kautta geeniperintöään laajalle levittänyt mies. Eipä minulla valittamista. Hyvään sukuun minut naitiin.

1958. Merikarvia. Lauttijärvi. Vihtori ja Julia Mäkelän kultahäät. Toinen heistä oli suoraan alenevassa polvessa Heikin, toinen Urbanuksen jälkeläinen.

87%201958%20Kultah%C3%A4%C3%A4t%20Vihtor