Jokelan ja etenkin Kauhajoen tapahtumien aikaan netissä syntyi paljon keskustelua vääränlaisesta vanhemmuudesta. Monella on sen verran hampaankolossa omaa kasvatustaan vastaan, että se riittää hyväksi kasvualustaksi tuollaiseen keskusteluun. Toisaalta, meillä monella on sen verran syyllisyyttä omassa vanhemmuudessamme, että keskustelun piikit osuvat ja pistävät syvälle. Keräsin omia kommenttejani näissä keskusteluissa:
Minua jotenkin kylmää se, että vanhempien hyvyys ja onnistuminen katsotaan tuloksesta, lasten onnistumisesta ja lasten epäonnistumisesta. Vuosisatojen varrella on hylätty niin monta erilaista teoriaa sairauksien synnystä. Ei siitä ole kauan, kun autismin ainoana syynä pidettiin äitejä.
Näissä nykyisissä keskusteluissa huonosti onnistuneiden lasten vanhempia kehotetaan (mielestäni melko julmasti ja yksipuolisesti) katsomaan peiliin, niin kuin he sitä eivät koskaan olisi tehneet.
Ihmisten tarjoamat peilit eivät ole välttämättä hyviä peilejä. Ne vääristävät kuin huvipuistot peilit, jokainen johonkin suuntaan vinksallaan.
Suostun katsomaan ainoastaan Jumalan antamaan peiliin. Se tiedän antavan oikean kuvan meille kaikille. Sieltä tulee myös armo ja lohdutus. Sitä me ihmiset niin vähän osaamme toinen toisillemme jakaa.
Parhainkaan vanhempi ei voi olla aina paikalla, kun lapsi kokee tarvitsevansa häntä. Niistä kysymyksistä on hyvä keskustella jälkikäteen aikuisten lasten kanssa. Laastarien alle jätettyjä mätiviä haavoja voi olla syytä puhdistaa myöhemmin. Arvet jäävät, mutta haava paranee.
Lapset eivät koskaan saa liikaa oikeaa rakkautta. Viisaassa Kirjassa ei turhaan ehdotettu myllynkiveä kaulaan lasten elämän tuhoajille.
Omaa vanhemmuuttamme elimme osaksi ulkomailla. Se on luku sinänsä ja siitä riittää paljon pohdittavaa ja keskusteltavaa. Monessa asiassa jälkiviisaus olisi neuvonut tekemään toisin. Ikävä kyllä, se ei ollut aikoinaan silloin vielä paikalla. Tosiasia on se, että ulkomaille lähtemällä valitsimme lapsillemme myös tietynlaisia ongelmia. Emme koskaan voi tietää, olisimmeko Suomeen jäämällä olleet kuitenkaan sen parempia vanhempia. Pahaa pelkään...
Perheen lapset protestoivat, kun heidän kansainvälisen koulunsa Halloween- paraatiin meidän perheestämme ei koskaan mennyt yhtään noitaa eikä zombieta. Meillä oli kaksi perustetta. Ensinnäkin, me asuimme maassa, jossa henkimaailman pelko oli jokapäiväistä kaikilla tasoilla. Toiseksi, meille pyhäinpäivä oli aika muistella kuolleita rakkaitamme, ei leikkiä ajatuksella haudoista nousseista puolikuolleista hirviöistä. Kristillisen uskon mukaan hautaan siunatut pysyvät rauhassa haudassaan.
Kyllä meilläkin myöhemmin noita-zombie-vampyyri- linja on kiinnostanut nuorisoa. Kauhu taitaa tavallaan kuulua ihmisyyteen tavalla tai toisella. Jossain vaiheessa jokainen toivon mukaan löytää kuitenkin sen verrattoman löydön, että lapset ja vanhemmat voivat ja saavat oikeasti olla eri mieltä. Silti voimme rakastaa ja kunnioittaa toinen toistamme.
Kävin tällä viikolla vanhempieni haudalla. Sinne istuttamassani valkoisesssa ruusussa oli vielä kymmeniä kukkia ja nuppuja. Elämä jatkuu.
1984. Thaimaa Bangkok. Koti 2. Soi Suan Phlu.
Kommentit