Suusta suuta halkaisevia sanoja

Perheemme taitaa rakastaa sanoja. Kuulin jo, että lapsenlapsi Ykkönenkin niitä keräilee ja käyttää sopivissa tilanteissa. Toissailtana sanailimme porukalla puujalkavitsejä tomaateista. Huvinsa kullakin, mutta kun se näyttää periytyvän…

Satakunnan Kansan kielenhuoltokolumnissa sunnuntaina Vesa Hirvonen, suomen kielen dosentti ja tietokirjailija, sanaili maksiimeista ja implikatuureista otsikolla Saunanhalkopinomaksiimi.

”Maksiimit ovat eräänlaisia keskustelun ja muunkin kielenkäytön kirjoittamattomia sääntöjä. Kun kielenkäytön osapuolet noudattavat niitä, voi hyvinkin käydä niin, että he ymmärtävät toisiaan! Merkityksetkin välittyvät, jopa puolesta sanasta ja rivien välistä.”

”Kielifilosofit puhuvat implikatuureista. Kielenkäyttäjä voi välittää toiselle monenlaisia epäsuoria merkityksiä. Aina ei tarvitse esimerkiksi käskeä tai kehottaa suoraan. Monesti riittää pieni vihje, jonka perusteella kuulija voi tehdä oikean päätelmän.”

Siitäkös taas innostuimme. Aasian kokemustemme kautta totuimme ymmärtämään asioita pikku sanoista tai sanomatta jättämisistä. Välillä ymmärsimme väärin, mutta lopulta pääsääntöisesti lähes oikein. Sen ainakin opin, että ”kierrellen” puhuttu oli ihan suoraa puhetta, joskus liiankin suoraa puhetta, kun käytettiin ”määrän maksiimia”, sitä, että kielenkäyttäjä kertoi asiasta sopivasti, ei liian vähän eikä liikaa. Kun minulle sanottiin, että ”tänään” minulla oli kaunis mekko päälläni, aloin heti miettiä, mitä ihmettä olin oikein ”eilen” päälleni laittanut…

Niin, tuo saunahalkopinomaksiimi. Siinä isäntä sanoi kesätorpparille, joka oli ahkerasti lämmittänyt lomasaunaa: ”Näyttää tuo halkopino jo vailtuneen,” Siitä torppari tiesi heti ryhtyä halkohommiin. Helppoa, eikös vain.

1967 Poikeljärvi. Oli niitä myrskyjä ennenkin. Polunraivauksessa ja halkohommissa. Vähän kyllä näytösluontoisesti…

1967%20Halkohommissa%20Poikelipieni-norm