Vapaa ratkaisuvalta?
Rajatut tietolähteet?

Jokin aika sitten mietin sitä, kuka valitsee muistoni. Alitajuntani on siitä lähtien lähettänyt minulle viestiä, jonka vihdoin ymmärsin: Kuka oikein valitsee tietoni?

Tässä nimellisesti tiedonvälityksellisesti vapaassa maailmassa ei ole selvää se, minkä tietojen varassa ihmisillä on mahdollisuus ratkaista elämäänsä koskevat kysymykset. Piilovaikuttajien määrä on kasvanut. Länsimaissa vastustamme sensuuria, jota olemme näkevinämme Siellä Muualla Maailmassa. Kuka takaa meille oikean ja välttämättömän tiedon saamisen oikeassa muodossa?

Oppivatko nuoret oikean mediakriittisyyden? Näiltä vuosikymmeniltä katsoen tilanne ei oikein näytä hyvältä. Valinnan näennäinen vapaus on antanut mahdollisuuden välttää tiedon hakua. Aikansa voi täyttää niin monella muulla hauskemmalla tavalla. Muutamalla näpäytyksellä saa jonkinlaisen vastauksen kysymyksiinsä.  Jos yleensä viitsii edes kysyä…

Olen vihdoinkin oppinut uutista lukiessani tai katsoessani katsomaan toimittajaa.  Yllättävän harva pystyy toimittamaan juttua On The Other Hand-periaatteella, siis ottaen huomioon asian eri puolet. Sitä ei näytetä pidettävän aina edes tarpeellisena. Toimittajan valinta kulloiseenkin juttuun on tietysti ollut jo toimituksen ja sen päättäjien valinta.  Monipuolisuus ei näytä aina olevan valittujen kriteerien joukossa. Hämätäänkö meitä tietoisesti vai vahingossa…

Jatkan eilistä vesipuhveliteemaani: See sor hai kwai fang (engl.)  siisoo hai kvai fang, soittaa soo-viulua vesipuhvelille, tarkoittaa samaa kuin heittää helmiä sioille.  Toistakymmentä vuotta sitten Thaimaassa oli laulu, jossa sanottiin jotenkin näin: Puhut kuin puhuisit vesipuhvelille. Vesipuhveli kuuntelee, mutta ei ymmärrä. Ihmiset ymmärtävät...

Plus%20638%20Vesipuhveli%20iso.jpg