Vihollisista viimeinen
Vihattava vieras
Ja tuleva tuttu
Isäni kuolemasta on tänään 38 vuotta. Vähän illemmalla käyn Kuopuksen kanssa viemässä kynttilän haudalle.
Lastemme rakas Mamma, Miehen äiti, lähetti perheemme aina kyynelsilmin matkaan. Mielessä oli se, vieläkö tavattaisiin. Monta lähtöä ja monta paluuta ehdimme yhdessä kokea viidentoista vuoden aikana. Tähän viimeiseen elossa olleeseen isovanhempaansa kaikki lapsemme ehtivät hyvin tutustua. Hautajaisiin meitä lensi orkideoiden kanssa Thaimaasta enää kolme perheenjäsentä, kaksi oli jo silloin valmiiksi Suomessa.
Moni muistaa, missä oli silloin, kun Kennedy kuoli. Omien läheisten kuoleman muistaminen on vielä aivan eri luokkaa.
Isäni kuoli kesken Porin Teljän seurakunnan kirkkovaltuuston kokousta. Hän oli kääntynyt kommentoimaan jotain takana istuvalle ystävälle ja tuupertunut siihen. Elvytys ja pikakuljetus sairaalaan eivät enää auttaneet.
Sain viestin isän kuolemasta opiskelija-asuntolaan. Palasin kotiin yöautolla, Helsingin Postitalon edustalta lähtevällä postivuorolla. Muistan matkalla miettineeni lausetta: "Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema." Tajusin, että kuolema oli vihollinen ja sitä oli lupa vihata. Se helpotti.
Isäni julkinen kuolema yllätti ja järkytti monia. Kokouksen puheenjohtaja vuosia tapahtuneen jälkeen kertoi surullisena, että hän ei ollut tajunnut kuoleman mahdollisuutta. Vasta aamulla hän oli lukenut asiasta lehdestä. Asia syyllisti häntä, koska hän ei ollut kokouksen aikana seurannut tilannetta sairaalassa. Vuosien varrella olen tavannut monia muitakin tuossa kokouksessa läsnä olleita, jotka ovat kertoneet oman versionsa. He muistivat, missä olivat istuneet ja mitä he olivat nähneet. Viimeisen version kuulin vasta muutama vuosi sitten, kun eräs paikalla ollut tajusi yhteisessä kahvipöydässä istuessamme, että minä oli isäni tytär. Vieläkin äänessä kuului järkytys.
1970. Pori. Isäni haudalla.
Kommentit