En muistanut, että televisiossa oli tänään suora lähetys Talvisodan loppumisen juhlaseminaarista. Sinne napsuttelin itseni äsken vähän vahingossa kesken Panu Rajalan esitelmää. Jäin koukkuun ja katsoin tilaisuuden loppuun asti. Maamme-lauluunkin yhdyin hengessä mukana. Esitelmä oli yllättävän tehokas taustatietorypäs Yrjö Jylhän Taipale-runoista, joita sitten kuultiinkin lomittain rintamalinjan ja joen toisella puolella olleen venäläisen runoilijan runon kanssa.
Vaikka Talvisota onkin minulle vain jotain, josta en ole mitään itse kokenut, osaan silti kuvitella, miltä sodan loppuminen ja silloiset rauhanehdot tuntuivat evakkokarjalaisista. Jälkiviisaina tiedämme paljon muutakin jälkihistoriasta, mutta sitä kaikkea he, silloiset, eivät tienneet. Jokin oli loppunut. Uudesta ei ollut mitään tietoa. Ei yhtään mitään. Perheemme vieraskirjan edellinen merkintä oli Karjalasta, Heinjoelta, pari viikkoa ennen Talvisodan puhkeamista, seuraavaa merkintää saatiin odottaa toukokuulle asti. Silloin nimensä kirjaan kirjoittivat ystäväperheen Ruotsista palanneet kolme sotalasta. Missähän kirja oli sen välin seilaillut…
Juhlaseminaarista jäi mieleeni ajatus, joka oli silloin ollut suomalaisten mielessä. Jokaista tarvitaan. Sinua tarvitaan. Jäin miettimään, saavatko suomalaiset nuoret nyt saman viestin? Kokevatko he, että heitä todella tarvitaan? Jos kokevat, miltä se tuntuu. Myönteiseltä? Kutsuvalta? Ahdistavalta? Luotaantyöntävältä? Jokaisen pitäisi kokea olevansa jollekin tärkeä. Pitäisikö jokaisen voida kokea olevansa myös tarpeellinen?
Thaimaan pienissä kristillisissä seurakunnista kaikkia tarvitaan. Osallistumisen mahdollisuus on paras sitouttaja. Sekä itsenäisyyden että yhteisöllisyyden tarpeiden on mahdollista (ja kenties suotavaakin) olla tasapainossa ihmisen elämässä.
Thaimaa. Phasee Charoenin seurakunnan ulkokeittiö. Yhteisen aterian valmistusta yhteisvoimin.
Kommentit