Chokladkoppet och smörgåsar.
Vanhan kaupungin
uudet perinteet.
Viikonloppuna päivä Tukholmassa. Kovantuulenvaroitus oli paikallaan. Kovatuuli keikutti mukavasti uneen.
Uutta oppia. Rannekello poissa ranteesta yöllä. Ei tarvitse herätessään kurkistaa, kuinka kauan vielä on unen aikaa. Kutsutaankohan tuota rentoutumiseksi?
Pikkunalle muutti meille kun Keskimmäinen oli puolivuotias. Sen jälkeen se onkin mukana reissaillut ja reissuissa rähjääntynyt, kuten muukin perhe. Se otettiin mukaan Birminghamiin kieltä oppimaan ja Nepaliin turistimatkalle. Pääosan matkoistaan Pikkunalle kulki Suomen ja Thaimaan väliä. Ensimmäiset viikot se Bangkokissa kulki Keskimmäisen kanssa lastentarhassa, kunnes Keskimmäinen sanoi, ettei hän enää tarvinnut mukaansa "mitään karvaista". Pikkunalle sai käyttöönsä pahvilaatikosta tehdyn kantokassin. Kantokassi oli päällystetty punaisella sydänpaperilla ja siinä oli punaiset nauhat, myöhemmin myös tarrakokoelma. Pikkunalle tottui siihen, että lentomatkoilla patjan alle piilotettiin kirjoja matkalukemiseksi. Muutoissa kaikki kilokeinot olivat sallittuja, ainakin Pikkunallen mielestä.
Olisi hyvä, että kaikille ihmisille aina löytyisi jotain omaa "karvaista", kun elämä potkii päähän.
Olin pieni tyttö, kun Helsingissä käydessäni siellä asuva isoveljeni otti minut mukaansa kolmosen ratikkaan. Hyppäsimme ratikasta pois jossain, en tiedä missä. Sitten isoveljen kanssa käveltiin katsomassa TALOJA.
Isoveli on ollut kuolleena jo kolmekymmentä vuotta. Vieläkin muistan tuon tunnelman. Oppi meni perille kerralla."
Tällaisen kommentin kirjoitin kerran Vicki Lin blogiin. Tuossa blogissa on kaiken muun mukavan lisäksi kauniita kuvia monesta paikasta, myös Tukholman Vanhasta kaupungista.
Ne muistot ne muistot. Ja tämä päivä.
1970. Birmingham. Selly Oak Colleges. Pikkunalle saksalaisine ja kamerunilaisine ystävineen. Nallen kantokassi ja vuodevaatteet mukana yhteisessä leikissä.
Kommentit