Ihmisyyteen näyttää kuuluvan halu ja tarve tappaa toisia ihmisiä. Mitä varten? Joskus se on osa selviytymisstrategiaa tai laajennuspyrkimyksiä, joskus taas sorretun keino päästä vapaaksi. Joskus se on vain mielipiteenilmaus maailman tilanteesta tai omasta pahasta olosta. Joskus se on se vähemmän paha valinta kahdesta pahasta.
Nykyajan ihminen ei yleensä nauti siitä, että näkee tappamista lähietäisyydeltä. Pistinten tai viidakkoveitsien käyttö ei tunnu yhtä sivistyneeltä kuin pommilentokoneen lähettäminen läheiseltä lentokentältä.
Näinä päivinä aina välillä mietin talvisodan alun päiviä, isääni hoitamassa evakuointiasioita kotikuntansa kirkonkylässä ja äitiäni työntämässä pyörällä kolmevuotiasta isoveljeäni matkalla sinne jonnekin. Missä kyydissä mahtoivat tulla vieraskirja ja Ison tietosanakirjan osat? Mihin kuormaan työnnettiin pormestarintuoli? Pyykkikorillinen liinavaatteita oli jo varalta viety turvaan aikaisemmin. Mitä noissa tilanteissa oikein ajateltiin?
Näitä mietin myös lukiessani ystävän sähköposteja. Eilen oli taas räjähtänyt lähitienoilla. Vartijat olivat menneet asemiinsa ja ovet oli suljettu. Työtä oli jatkettu teräsovien takana normaaliin tapaan. Itsemurhapommi. Kierre jatkuu.
Maapallo on liian pieni voidaksemme ajatella, että toisten asiat eivät kuulu meille. Miten kylvetään elämää?
Jossain aina soditaan...
Kommentit