Sydämestäkö suru ei lähde?
Mielestäkö murhe ei hellitä?
Itkustako ei tule pitkä ilo?

 

Tänään en ole surullinen. Toivottavasti en ole myöskään suruton. Tekee kuitenkin mieli kerätä eri kommenteissa kirjoittamiani lauseita surusta. En tiedä, miksi.

"Ei suru kysy itkua. Joskus se on vain kovana tunnemöykkynä sisällä."

"Suru voi tulla pienemmäksi eri tavoin. Joskus se pursuaa ulos kyyneleinä itkussa, joskus hikenä rehkimisessä, joskus sanoina ystävän tapaamisessa tai kirjaimina blogikirjoituksessa. Joskus suru sulaa salaa hitaasti itsekseen vähän kerrassaan."

"Suru viipyy niin kauan kuin on viipyäkseen. Sitä ei voi pakottaa. Joskus se piiloutuu ja tulee näkyviin seuraavan surun kohdatessa."

"En tiedä, pitäisikö suruakin lohduttaa, jotta se uskaltaisi lähteä maailmalle itsekseen..".

"Surun kohdatessa selitykset vähenevät ja kysymykset lisääntyvät."

Saastaisen huoneen kommenteissanikin olen puhunut surusta.

"Jobin kirjassa Jobin ystävät selittelivät Jumalaa. Siihen he eivät pystyneet. Kukaan ei siihen pysty eikä kenenkään tarvitse.
Aina ei surun keskellä jaksa kysellä edes Miksi- kysymyksiä. Harvoin siihen kysymykseen edes löytyy vastausta. Ilman Jumalaa ei ole edes tuota kysymystä."

"Suru on suru. Pienikin suru tietyissä tilanteissa voi kaataa ihmisen. Suurikaan suru ei kaikkia kaada. Koskaan toisen surua ei saa väheksyä.

"Keskustelu jatkui. Kommentoin taas:

"Jobista:  En tiedä vastausta. Elämä vain on epäreilu. Kun katsoo koko maailman ongelmia, ne ovat vielä suuremmat. Osa niistä ongelmista johtuu siitä, että ihmiset eivät toimi niin kuin pitäisi (eivät siis ihan yleisenkään moraalin mukaan).
Raamattu kertoo aika realistisesti, että "shit happens". Kun se tapahtuu itselle, sen huomaa. Toisten onnettomuuksia useimmiten vähättelee. Itse olen kokenut, että kun on tullut raskaasti turpiin, Jumalan käsi on ottanut vastaan. Näin tiedän monen muunkin kokeneen. En pyri selittelemään sitä sen kummemmin"

"En siis vain tiedä. Enää se ei edes ahdista niin paljon kuin joskus aikaisemmin. Jossain sisimmässä on tunto siitä, että Joku tietää. Valehtelisin, jos sanoisin, että se tieto aina minulle riittää. Siinä kohdassa saapuvat sitten Usko ja Toivo."

 

Samassa Huoneessa keskusteltiin kerran myös siitä, saako kristitty surkutella uskosta luopunutta:

"Säälin ja surkuttelun tilalle laitan sanan Suru. Suru on paljon epäloogisempaa kuin monet muut tunteet. Tällaiseen suruun liittyy myös epämääräinen syyllisyys: Olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotta tuo toinen ei olisi lähtenyt?"

"Lähtijän käytöskin voi olla kesken lähtökriisiä sen verran raflaavaa, että siihen ei edes osaa suhtautua. Luulen, että harvan usko on oikeasti mustavalkoista. Siksi toisen lähtö kirpaisee ja kovaa. Jokainen reagoi näihin tunteisiin omalla tavallaan.
Ei uskon luurankoja tarvitse hävetä eikä kaapittaa. Palanutta ruohoa on jokaisen aidan takana. Vihreä ruoho täytyy joskus itse kasvattaa"

"Ennenkin olen puhunut siitä, että lähtenyt käy enemmänkin keskustelua oman itsensä kanssa kuin muiden kanssa. Jotenkin koen, että jotain vastaavaa on useimman kristityn kohdattava matkallaan "aikuisen uskoon". Tuolla matkalla ei ole peruutusvaihdetta ja solahtamista vanhaan. Uskon on kasvettava ihmisen aikuistuessa. Uskosta tulee toisaalta epävarmempaa, toisaalta ihmettelevämpää ja yllättävämpää. Silti, uskon kohde ei muutu. Siinäpä koko homman salaisuus…"

"Surkuttele sinä, minä suren. Surkuttelu suoritetaan. Surua ei suoriteta, se koetaan."

Elämää ei suoriteta. Elämäkin vain eletään ja koetaan.

Vihti Ojakkala. Hyytiäisellä. Muistot ovat haikeita, vaikka eivät olisikaan surullisia.

Plus%20237%20Vihti%20Ojakkala.%20Hyyti%C