Tuntuu, että se on aina pienestä kiinni. Tänä aamuna kävin rippikouluvierailulla pitämässä pari lähetysoppituntia. Aina etukäteen vähän jännittää. Tänään jäi mukava olo. Edessä oli 36 nuorta. Mokaamisen mahdollisuus oli suuri. Ne ensimmäiset kolmekymmentä sekuntia…
Varsinaista ramppikuumetta ei näillä vuosilla enää ole. Itseäni en osaa kuitenkaan tsempata modernien mielikuvaharjoitusten avulla. Onnistuttu mikä onnistuttu. Mokattu mikä mokattu. Aina uudet tilanteet. Aina uudet nuoret. Nuorilla aina erilainen tilanne.
Katselin Kansallisoopperaa käsitellyttä Voimala-ohjelmaa. Siinä puhuttiin siitä, että ammattimuusikon elämään jo pienestä pitäen kuuluu paksunahkaisuus, kyky vastaanottaa negatiivista palautetta. Onko se hinta julkisuudesta? Pitääkö kaikkien ihmisten siihen kyetä? Annetaanko negatiivista palautetta positiivisin tarkoitusperin vai palveleeko negatiivisuus vain palautteen antajan omaa rikkinäistä mieltä? Onko palaute aina aikasidonnainen?
Thaimaassa kuulin kerrottavan siitä, miten lukukausittain jokainen koululainen tietää oman asemansa luokan paremmuusjärjestyksessä. En koskaan kuullut tuota järjestelmää moitittavan.
Itse mietin, miltä tuntuu olla jatkuvasti se huonoin? Jokaisen systeemin tarkoitus on varmaan parhaan mahdollisen lopputuloksen saaminen. On mielenkiintoista seurata, mitkä arvot tulevat tulevaisuuden Suomessa pinnalle? Pitääkö kaikkien olla piinkovia, jäänkylmiä ja paksunahkaisia?
En toivo, että paksunahkaisuusvaatimus vahvistuu. Herkkyydellä täytyy saada olla sija myös tulevaisuudessa.
Satakunnan Kansa 28.11.2008. Paksunahkainen norsu. Osa kuvasta kotoamme.
Kommentit