Rakastaa niitäkin pitäisi,
Jumalan luomia.
Pitääkö niiden silti
meillä asua.

Tropiikissa tapaa kotonaan kaikenlaista eläinkuntaa. Joistakin pitää, joistakin ei.

Lupu, Lurppa, perintökoiramme, monirotuinen thaipystykorva, asui taloa, jossa suomalaiset asukkaat vaihtuivat vuosien varrella. Yhtä uskollisesti Lupu päätti hyväksyä jokaisen uuden perheen. Kun kuka tahansa suomalainen lähestyi taloa, Lupu juoksi portille ja alkoi heiluttaa häntäänsä kuin helikopterin propellia, ympäri ja ympäri. Oli helppo olettaa, että eräänä päivänä se lähtisi lentoon. Thaimaalainen oli ensi sijassa vihollinen. Hänelle äristiin ainakin niin kauan, kun hän oli portin ulkopuolella.

Lupu oli hyvä vahti. Aidan yli ei ollut tulemista. Postinkantajakin sai aina saman kohtelun. Postilaatikko oli kiinni aidassa kadun puolella. Kun postinkantajan mopon ääni kuului, Lupu meni aidan taakse piiloon postilaatikon kohdalle. Kun postia laitettiin laatikkoon, Lupu hyppäsi paikallaan, haukkui kiukkuisesti ja yritti näykkiä postinkantajan kättä. Eihän se siihen ylettynyt, mutta säikähdys oli kyllä taattu. Totta puhuen, jos joku thaimaalainen olisi saanut portin auki, ei Lupu suinkaan olisi päälle hyökännyt, vaan iloisesti ja innoissaan karannut kadulle muille koirille räksyttämään.

Lupu osasi laskea. Se oli opettanut meidät siihen, että se joka aamu sai jokaiselta perheenjäseneltä ja yövieraalta pienen herkkupalan. Jos joku vielä nukkui muiden antaessaan lahjaansa, Lupu uskollisesti odotti oven takana, kunnes viimeinenkin oli tehtävänsä suorittanut.

Lupu oli myös käärmekoira. Haukun ääni muuttui kimeämmäksi, kun käärme tuli pihalle. Isäntäväen oli silloin hyvä mennä käärmejahdin avuksi. Lupu pyöri käärmeen ympärillä haukkuen, kunnes sai tartutuksi käärmettä niskasta kiinni. Käärme lennätettiin usean metrin korkeuteen. Kun käärme iskeytyi takaisin maahan, seurasi aina hitaammin ja hitaammin liikkuvan käärmeen uusia lentokierroksia, kunnes käärme oli helppo tappaa.

Perheemme eläinvalikoima on ollut monipuolinen. Eniten tiedän venyneeni silloin, kun perheen nuori mies pyydysti lemmikikseen terrarioonsa ulkoa muutaman ison torakan. Torakka ei koskaan kuulunut lempieläimiini. Oli vähemmän mukavaa avata lusikkalaatikkoa ja  katsoa silmiin  lusikoitten päällä pitkiä sarviaan heiluttelevaa otusta. Ainakin oppi katsomaan, minne kätensä pisti. Ääk.

Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki satumaassa, Otava, 1979

Mietin, mistä löytäisin kirjan, jossa olisi koira. Thaimaassa käyneistä kirjoistamme löytyi tämä kirja, joka kieltämättä nimeltäänkin on meidän perheemme muistoihin varsin sopiva. Kiljusen herrasväki on kyllä sen verran anarkistinen ja kirjan kasvatusmenetelmät Jöröjukan luokkaa, että vähän sitä täytyy varoa. Onneksi meitä koulutetaan toisin keinoin. Kirja loppuu: "Kyllä me nyt uskomme, että satumaa on olemassa ja Kiljusen herrasväki myös. Satumaa on ainakin täällä, ellei muualla, koska olemme voineet nauraa oikein makeasti. Ja  Kiljusia taidamme olla me kaikki, kun oikein hyvälle tuulelle tullaan."

Bangkok. Muu Baan Sethakit. Piilokuva kotiportilta. Missä Lupu luuraa?

Lupu%20ja%20porttipieni-normal.jpg