lahoksi maatunut puu
nuotion hiillos
En osaa kirjoittaa haikuja enkä tankaa. Japaniksi luen niitä yhtä sujuvasti kuin suurin osa suomalaisista. Laskea osaan, joten tavujen määrä ei tuota ongelmia. Osaan laittaa peräkkäin viittä ja seitsemää tavua tarpeen mukaan. Asian vaatimaa pysähtymistä hetkeen en hallitse.
Mietin, miksi tuo tavuyritelmäni on juuri sellainen kuin on. Se ehkä sittenkin kertoo jotain aitoa minusta ja tästä päivästä. Ei riitä, että puhe on vaiennut. Sen kaikukin alkaa olla jo hiljaa. Ei riitä, että puu on kaatunut. Se runkokin on jo lahonnut ja muuttumassa maaksi. Ei riitä, että tuli on sammunut. Sen hiilloskin alkaa jo himmetä. Tätäkö on vanheneminen? Haikailenko vai hyväksynkö?
Katalyytti kolmekymmentäkaksi. Lea-Raijan kotisivu liittyy Thaimaan muistoihini ja nuoruuteen. Olimme Thaimaassa vuosia yhtä aikaa, eri kirkkokuntien työntekijöinä, mutta sydämen tasolla samaa työtä tekemässä. Rajoja ylittämällä löytyy myös sydämen sisaria. Se on usein toinen toisensa hiljaista hyväksymistä. Yhteisen koulumme rehtorin vieraillessa Bangkokissa olimme yhdessä hänen oppaanaan. Se oli riemukasta menoa. Jotain siitä kirjoitin blogissani 91 Elämän eväitä. Lea-Raija on edelleen Thaimaassa. Lähetystyön arki ja juhla välittyy lämpimästi hänen blogissaan. Lea-Raijan muistan henkilönä, joka hallitsi thaimaalaisen runokielen ja poljennon. Sitä en itse koskaan oppinut. Vieläköhän hän sitä harrastaa?
Thaimaa. Bangkok. Vieraita Hongkongista. Kuvassa myös Anita Chan, joka ehti myöhemmin olla vuosikausia työtoverinamme Thaimaassa. Toivon tapaavani hänet tänä keväänä. Pöytämuistoistamme osaamme tarkentaa muistojemme aikataulua. Rehtorimmekin söi meillä juuri tässä asunnossa tämän pöydän ääressä.
Kommentit