Ihmisten kasvot
Ihmisten sydämet
Ihmisten ystävyys


Namibian pohjoisosa on ollut lähellä monen suomalaisen sydäntä jo 140 vuotta. Se on ollut paikka harjoitella kulttuurien kohtaamista ja kontekstualisointia. Niissä asioissa ollaan vielä oppimisen alussa. Jokainen sukupolvi joutuu tekemään omat ratkaisunsa. Jokaisen yksilönkin on ratkaistava, miten suhtautuu outoon ja erilaiseen ihmiseen täällä ja tänään. Rakkaus ei aikanaan tuntenut rajoja. Miksi me yhä niitä pystytämme?

Valokuvasta tunnistan kaksi pientä poikaa Johanneksen seurakunnan päiväkerhosta. Siellä nuo kaksi kävivät yhdessä samaa matkaa Lähetystalolta kolmekymmentä vuotta sitten, Esikoinen ja Josef. Josefin isä opiskeli yliopistossa ja meidän perheemme Lähetysopistossa valmiina lähtemään kauas itään. Kaksi pientä poikaa. Kaksi kaverusta. Kahdet kasvot, kaksi sydäntä ja ystävyys.

Toisissa valokuvissa näkyy myös muita Josefin perheenjäseniä. Ne kuvat olivat ensimmäisiä Esikoisen ottamia valokuvia. Kamera oli vanha ja kuvat epätarkkoja. Kuvien kohteistakin näkyy välillä vain osa. Jossain on raitiovaunun peräpää, jossain puolikkaita ihmisiä kirkon portailla. Ajatus oli tärkein. Kaveri oli kaveri.


Näinä päivinä on meneillään taas yksi Namibian evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon Round Table- neuvottelu. Siellä ovat mukana Josefin isä,  Namibian kirkon yksi vaikuttajista ja Esikoisen isä virkansa puolesta. Näinä välivuosina on tapahtunut paljon. Namibia on saavuttanut itsenäisyytensä monien vaikeiden vaiheiden jälkeen. Kirkkojemme välinen yhteistyö jatkuu nyt uusissa muodoissa. Vieläkin on syytä muistaa, että kaiken virallisen yhteistyön takana ovat ihmisten kasvot, ihmisten sydämet ja ihmisten ystävyys.

1979. Helsinki. Lähetystalo. Me ja Josef.

Plus%20132%20Me%20ja%20Josef.jpg