En minä Liisaa itke.
Ihmisenä olemista itken
ja luopumista.
Elämisen turvattomuutta ja
katoavuutta itken.

Osa runosta kesältä 1987.

Thaimaahan tuli taas kerran joukko virallisia vieraita Suomesta. Yksi heistä toi tuliaisena yhteisiltä ystäviltä saadun kasetin. Sen kuuntelu jäi yöhön. Otin korvalappusoittimen sänkyyn ja ajattelin nukkua sitten, kun en jaksanut enää kuunnella. Nukkuminen jäi. Vieressä nukkujakin heräili välillä sängyn tärinään. Kasetilla oli seuraavaa:

Kolme ystävää oli Suomessa kokoontunut naistenkutsuille, yksi heistä jo terveytensä takia pyörätuolissa. Kahvipöytään oli ostettu neljä leivosta, yksi kullekin läsnäolijalle ja yksi minulle. Kun kaikki olivat koolla, kasettinauhuri avattiin nauhoittamaan kaikkea, mitä tultaisiin puhumaan.

Naistenkutsut jatkuivat niin, että minäkin, kaukainen ystävä, olin läsnä koko ajan. Kaikki, mitä en nähnyt, minulle kerrottiin. Etenkin leivokseni kauneus (ja sitten myöhemmin myös sen maukkaus) seliteltiin monisanaisesti. Vaihdeltiin kuulumiset, käytiin läpi myös yhteisten ystävien kuulumiset. Ei juoruiltu tietenkään, tai ainakin hyvin vähän, hyvällä maulla ja kaikella kunnioituksella. Hihiteltiin ja kikateltiin niin kuin entisinä aikoina silloin nuorena. Jaettiin myös henkilökohtaisia asioita. Minultakin kyseltiin mielipiteitä käsiteltyihin asioihin.

Olin tulossa Suomeen seuraavana kesänä. Silloin päätettiin pitää uudet naistenkutsut samalla kokoonpanolla, niin että voisin silloin vastata nyt tehtyihin kysymyksiin. Ystävät tiesivät jo, että minulta oli turha odotella monia kirjeitä. Sekin annettiin anteeksi.

Käytiin läpi myös vaikeita asioita. Sairaus ja kuolema olivat lähellä, vaikka niistä ei paljon puhuttukaan.

Seuraavana kesänä sovittuna naistenkutsujen päivänä ystävämme oli jo sairaalassa. Päätimme siitä huolimatta pitää kutsut hänen luonaan sovittuna aikana. Emme ehtineet enää keskustella hänen kanssaan. Hän nukkui pois meidän ollessamme sairaalassa. Tänään muuten viettäisimme hänen syntymäpäiväänsä

Liisa Komulainen: Lähimmäisenä pakolaiselle, Suomen Lähetysseura 1982

Kirjan loppurunon loppu:

"Erilaista tämä on kuin kuvittelin, 
työ, kenttä, ihmiset.
Itse olen erilainen
kuin luulin.
 
Mutta sittenkin, ja juuri siksi
tämä on armoa!
Armoa se, että sai kutsun työhön.
Armoa se, että heikkona ja osaamattomana 
saa jäädä Vahvemman käsiin.
Armoa, että rakkautta ja antamista
saa opetella yhä uudestaan
hänen kanssaan, joka on Rakkaus.
Ja jos saisi edes yhden pakolaisen
johdattaa tielle pysyväiseen kotiin
- se olisi armoa! "
55%20Komulainen%20L%C3%A4himm%C3%A4isen%