Voiko kuvitellun kuvan kuvata?

Maailmamme on kuvallistettu. Puhuuko kuva todella enemmän kuin tuhat sanaa? Näyttääkö kuva aina totuuden menneisyydestä ja internetin live-lähetys aidon tapahtuman nykyisyydestä? Kuinka tulevaisuus kuvattaisiin? Kuvittelemallako?

Paraskin kuvattu hetki on heti historiaa. Aika ei pysähdy.  Kaikki meistä eivät näe tulevaisuutta. Se ainakin on selkeä tulevaisuuden kuva. Eilen oli 41 vuotta appiukkoni kuolemasta, talvella 42 vuotta isäni kuolemasta. Kerran he ehtivät eläessään tavata. Siitä saatiin sentään valokuva. Ehkä sen saan tännekin, kunhan Vuodatuksen kuvapalvelu alkaa taas toimia. Nyt nuo kaksi miestä tapaavat toisensa vain lapsenlapsissaan…

Kuvien kumartaminen ei ole itsestään selvää joka tilanteessa, ei vertauskuvallisesti eikä todellisuudessa. Väärä käytös voi joissain tilanteissa viedä hengen, saattaa vankilaan tai siirtää yhteiskunnan ulkopuolelle. Monet joutuvat yhä edelleen miettimään näitä asioita elämässään. Ulkopuolisina meidän on usein mahdotonta ymmärtää näitä tilanteita tai auttaa ratkaisuissa. Kuunnella voimme ja keskustella. Rohkaista tekemään oikeita ratkaisuja, mitä ne sitten kulloinkin ovatkin.  Vaikkapa tällaisissa tilanteissa: Kuinka monta kertaa, kuinka syvään ja missä käsiä pitäen kristityn nuoren on syytä kumartaa buddhalaisen munkin edessä vertailevan uskontokasvatuksen tunnilla…

Konkreettisesti meillä väärän kuvan kumartaminen tai oikean kuvan edessä kumartamatta jättäminen ei saata vastuuseen lain edessä. Kuvaannollisesti tilanne ei ole aina niin selkeä. Saako massan mielipiteitä uhmata?

1969.Pori.  Kaksi tulevaa pappaa kahden tulevan mummon kanssa. Papat eivät lapsenlapsiaan koskaan tavanneet. (Kuva tulee, jos tulee…)