En osaa ajatella, millaista elämämme olisi ollut, jos olisimme jääneet Suomeen. Suuresti arvostan ihmisiä, joiden sydän on ollut avoin uudelle, vaikka matkaan ei ole lähdettykään. Ei lähteminen sinänsä ole ollut mitenkään erityisen arvokasta. Lähtemisen syytä itse arvostamme, vaikka sekin saa vastaansa monenlaista ennakkoluuloa ja arvostelua. Suorastaan uskomattomia juttuja välillä kuulee ja lukee. Joskus on täysi työ ymmärtää niitä, jotka puhuvat asioista sillä varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys voi saada aikaan. Monet asiat olisi helppo tarkistaa, mutta se näyttää olevan joillekin liikaa vaadittua. Sama pätee varmaan minuun itseenikin. Olisi syytä olla hiljaa ja tutkia asioita, ennen kuin sanoo niistä mitään. Samassa veneessä ollaan ja ongitaan tiedon murusia. Ja puhutaan kalavaleita.
Tulijoita ja menijöitä on edelleen lähellämme. Maailman pienuus on itsestään selvää. Tänään meillä poikkesi pari viikkoa sitten Keniasta palannut ystävä, äsken luin Thaimaasta palanneen ystäväperheen kirjeen, Etiopiaan lähteneen ystävän kirjeen ja Tansaniassa asuvan ystäväperheen kirjeen. Pari päivää sitten tuli tekstiviesti ystäviltä, joiden tytär oli Suomeen kesälomalle tullessaan ihmetellyt, kuinka ”mököjä” suomalaiset virkailijat olivat. Tuttuja tunnelmia kaikilla.
On hyvä, jos tulija ja menijä löytää ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella rauhassa lähtö- ja tulohönkäilyjä. Ne eivät ole erikoisuuden tavoittelua eivätkä pröystäilyä, vaan aitoja, sydämestä lähteviä tunteita, kipeitäkin. Kuuntelijan ei tarvitse ihastua eikä vihastua, eikä yleensä edes ottaa kantaa. Kuka kuulee? Ketä kiinnostaa?
Pahinta on käpertyä yksinäisyyteen.
Ote vertaistukiryhmälle lähettämästäni sähköpostista:
Kommentit